Marttinen

El�kkeen ik�raja 63 ei muutu

Antti Marttinen — Wed, 01 Sep 2010 06:50:13 GMT

Nostavatko puolueet vanhuuseläkkeen alarajan vaalien jälkeen ylös 63 vuodesta? En usko.

Yksi seuraavan hallituksen kolmesta mahdollisesta pääpuolueesta on jo sanoutunut nostosta irti. Jutta Urpilainen on täräyttänyt korkokenkänsä tomerasti syksyiseen maaperään ja sanonut ei!

Demarit ovat lukeneet gallupeja. Tuskin mitään asiaa kansalaiset vastustavat niin yksimielisesti kuin eläkeikärajan nostoa. Jos siis joku puolue aikoo ensi vaaleissa voittaa hallituspaikan, sen pitää vastustaa eläkeikärajan nostoa.

Näin yksinkertaista se on. Kokonaan toinen juttu on, että ikärajan säilyttämiselle on aidostikin helppo löytää hyviä perusteluja.

***
Veikkaan, että ennen vaaleja myös Kokoomuksen ja Keskustan hermot pettävät ja ne ilmoittavat sitoutuvansa vanhaan ikärajaan.

Mutta miksi ne eivät tee sitä jo nyt, vaan Mari Kiviniemi ja Jyrki Katainen vain kiemurtelevat. Siksikö, että he oikeasti haluaisivat korottaa ikärajaa, toisin kuin äänestäjänsä?

Ehkä pikemminkin siksi, että ikärajan nostouhka on lähes ainoa ruuvi, jolla hallitus voi enää kiristää kolmikannan muita osapuolia hakemaan sopua muista työuria pidentävistä ja paksuntavista ratkaisuista.

Todellisia päättäjiähän eläkeasioissa ovat tunnetusti työeläkkeiden maksajia edustavat työmarkkinajärjestöt. Jos maan hallitus lupaa niille suoraan, että ikärajaa ei nosteta, se pelaa ainoan valttikorttinsa pois käsistä.

Näin tulee kuitenkin käymään. Valitettavasti sinä päivänä, kun kokoomus ja keskusta ennen vaaleja ilmoittavat sitoutuvansa 63:n ikärajaan, työuraneuvottelijoiden kiireet loppuvat kokonaan.

***

Sinänsä eläkkeen ikärajaa ei ainakaan työurien pidentämiseksi tarvitsekaan korottaa. Ns. elinaikakerroin hoitaa saman asian. Sen vaikutuksesta uusien eläkeläisten – ei tietenkään nykyisten – eläkkeet pienenevät niin, että yhä useamman on pakko tehdä töitä pitempään, jos vain kynnelle kykenee.

Elinaikakerroin on ihan hyvä piiskuri pitempään työuraan. Mutta on siinä heikkoutensa. Se tekee entistä jyrkemmäksi eron hyväkuntoisten ja niiden välille, joiden kunto ja terveys ei kestä.

Vielä tänään moni palkansaaja haaveilee varhaisesta pääsystä eläkkeelle. Tämä tilanne voi yllättävän pian kääntyä päälaelleen. Tulevaisuudessa yhä useampi kokeekin joutuvansa pienelle eläkkeelle kituuttamaan, kun omat voimat eivät riitä jatkamaan superkarttumilla pitempään. Tai kun työpaikka vain menee alta.

Katso myös:

Puhutaanko työuran paksuudesta

Jaskasta tuli vapaaherra

Puhutaanko ty�uran paksuudesta?

Antti Marttinen — Wed, 25 Aug 2010 19:51:51 GMT

Vielä pari vuotta sitten sanalla työura oli hienosteleva kaiku; menestystä, uraputkea ja vaikutusvaltaa. Nyt työurista ja varsinkin niiden pidentämisestä on tehty kansakunnan pelastusrengas.

Pituuden ohella pitäisi silti paljon enemmän puhua myös paksuudesta. Siitä että töitä tehdään fiksummin, siis ollaan tuottavampia. Ja toisaalta siitä, että mahdollisimman moni työikäinen ylipäätään olisi terveenä töissä.

Näinhän ei nyt ole. Vuoden 2007 lopussa oli pelkästään ”mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöiden” takia 115 302 suomalaista työkyvyttömyyseläkkeellä. Kasvava osuus tästä porukasta on nuoria ja eläkkeellä masennuksen takia.

***

Päätös työkyvyttömyyseläkkeestä on nuorelle ihmiselle käytännössä useimmiten elinkautinen tuomio.

Vaikka eläkepäätöksen saajalle se onkin vapauttava ja tarjoaa helpotuksen opiskelun ja työelämän paineista, siinä ei ole tippaakaan kadehtimista. Loppuelämän toimeentulo on yleensä hyvin niukka, eivätkä eläkepäätöksen aiheuttaneet ongelmat sillä katoa mihinkään.

***

Suomessa eläkelinjoista päättävät käytännössä työmarkkinajärjestöt, jotka edustavat eläkkeiden maksajia. Onkin ymmärrettävää, että komiteoissa ja työryhmissä on keskitytty jauhamaan siitä, miten työelämä saataisiin vähemmän masentavaksi.

Tottakai, kun mukanaolijoiden asiantuntemus painottuu juuri siihen kolmannekseen vuorokaudesta (tai viidennekseen vuodesta), joka ollaan töissä.

Ja kyllä työelämän sisällössä onkin paljon kehittämistä. Hyvä että pulmia on perattu esiin ja toivottavasti myös ratkotaan.

***
Mutta jokin tässä ei oikein mene kohdalleen. Ainakin, kun puhutaan nuorten masennuseläkkeistä.

Nythän lähdetään siitä, että juuri työnteko olisi se suuri pöpö ja ongelmien aiheuttaja. Mutta harva nuori kai työnteosta ehtii sairastua, vaan pikemminkin muusta syystä sairastuttuaan ei pysty tekemään töitä - tai opiskelemaan.

Vaikka elo työpaikalla rasvattaisiin millaiseen huippukuntoon; vaikka pomot heittäisivät kuperkeikkaa ja työkaverit kaikki taiottaisiin mukaviksi ja kannustaviksi, ei se välttämättä pysty paikkaamaan sitä, jos muu elämä – vapaa-aika, terveys, opinnot, elämäntavat tai ihmissuhteet - on pielessä. Tai jos suurin työongelma on sinne töihin pääsy.

Työuran ehtoopuolella tilanne on toinen ja työelämään liittyvillä ratkaisuilla on paljon suurempi paino.

Jos nuorten masennukseen haetaan vakavissaan yhteiskunnallisia lääkkeitä, jotkut komiteat voisivat paneutua myös työelämän ulkopuolisiin asioihin. Silti työelämäkin voisi parhaimmillaan olla yksi osa ratkaisua. Joustavampi. Erilaisuutta sietävä. Arkisen turvallinen. Ja ylipäätään saavutettavissa.

Ty�per�ist� venkoilua maahanmuutosta

Antti Marttinen — Thu, 05 Aug 2010 08:41:31 GMT

Jos minulle (tai vaikka Heinäluoman Eerolle) olisi tarjolla hyvä työpaikka Nizzasta, pitäisin naurettavana venkoiluna, jos töihin menon estäisi jossain Pariisin kulmilla havaittu työtön ranskalainen toimittaja.

Tai sitten se, että Ranskassa on muutenkin jo 10 prosentin työttömyys. Eihän siinä olisi järjen hiventä.

Silti vastaavaa suhtautumistapaa tarjotaan meillä työperäisen maahanmuuton perusmalliksi aivan vakavalla naamalla. Miksi?

Siksi, että se uppoaa hyvin kansaan: ”Tervetuloa vain tänne ahkeroimaan, mutta vasta sitten kun työttömyys on poistettu…”

***
Työperäinen maahanmuutto on nostettu eduskuntavaalien isoksi teemaksi. Siihen voi olla monta näkökulmaa. Yksi on juuri tuo asettuminen itse työnhakijan tilanteeseen.

Voidaan myös puhua vaikka espoolaisesta Sari Sairaanhoitajasta. Rosvoaako hän jonkun työpaikan, jos hän muuttaa maakuntarajan yli Kainuuseen töihin? Vai muuttuuko sama Sari työrosvoksi vasta, jos hän on kotoisin Tallinnasta?

***
”Meillä on jo paljon työttömiä” –ajattelu lähtee siitä kuvitelmasta, että on olemassa joku kiinteä työpaikkojen varanto. Jos yksi tyyppi tulee rajan takaa lisää, joku täkäläinen automaattisesti lentää pellolle.

Näinhän ei elävässä elämässä tietenkään ole. Päinvastoin, työ luo työtä. Ahkeruuden tuloksena tarvitaan entistä enemmän työtätekeviä käsiä.

***
Sanotaan myös, että juuri nyt pitää panna hanat kiinni, koska on huonot ajat. Avataan ne sitten taas, jos vaikka viiden tai kymmenen vuoden päästä työteliästä väkeä tarvitaan. Homma vain ei tälläkään foorumilla ole näin yksinkertaista.

Jos jonain päivänä tänne tarvitaan sata, tuhat tai satatuhatta maahanmuuttajaa kaikenlaisiin töihin lääkäreistä siivoojiin, heidän pitää käytännössä silloin jo olla täällä asumassa, suurimman osan ties kuinka pitkään suomalaisiksi juurtuneina. Perheineen ja lapsineen.

Ei siis ole mahdollista, että kun yhtenä päivänä napsautamme sormia, tänne putoaa taivaasta satatuhatta oikeiden alojen ammattilaista, jotka sattumoisin hallitsevat valmiiksi kielen ja muutenkin tuntevat täkäläisen elämänmenon. Ja ovat vielä onnesta soikeina, kun pääsevät tänne meitä lottovoittajia palvelemaan.

Puhumattakaan, että he vielä olisivat työvoimaviranomaisten käsin poimimia valioyksilöitä, juuri niiden alojen osaajia, joilta puuttuu viraston selvitysten mukaan työvoimaa. Kas tuosta shoppaamme Bulgariasta kolme naislääkäriä Harjavaltaan, Puolasta kaksi kuorma-autokuskia Tuupovaaraan, Latviasta sutkin puhelinmyyjän Ristiinaan ja vielä Kosovosta viisi kokenutta rautakaupan kassaa Ideaparkkiin…

Paitsi että se on mahdotonta, se jo ajatteluna on kaikkein karseinta ulkomaalaispolitiikkaa. Ikään kuin Suomi olisi suuri siirtotyömaa, jonka parakkeihin poimimme kuin marjapuskasta sopivasti kypsää työvoimaa tarpeen mukaan. Ja tarvittaessa taas parakit vain nurin, potku perseelle ja ulos maasta.

***
Ettei jäisi epäselväksi, sanotaan tämäkin:

Täällä Suomessa tehdään tietenkin töitä suomalaisilla työehdoilla. Se on tänne tulijan oikeus. Samalla tavoin myös rehellisillä suomalaisilla duunareilla ja yrityksillä on oikeus vaatia, että työehdoista huolehditaan. Jos johonkin pitää panna paukkuja, niin tähän, eikä työvoimabyrokraattiseen venkoiluun.

Pallo on kohta kierretty

Antti Marttinen — Wed, 21 Jul 2010 08:06:40 GMT

Hyviä uutisia Suomen työläisille! Kiinassa ja Intiassa työntekijät ovat lakkoilleet palkkojensa ja työolojensa puolesta.

Ei siellä mitään massarynnistystä ole meneillään. Pikemminkin olemme saaneet uutisista joitain hyvin hiljaisia signaaleja siitä, että maailma pikkuhiljaa kulkee luontaista rataansa sielläkin.

Tämä sama on tapahtunut kaikkialla muuallakin. Ensin on pakosta tehty työtä nälkäpalkalla ja sitten vähitellen palkat ovat hivuttautuneet ylöspäin. Joskus kovien kumousten ja taistelujen myötä, joskus pehmeämmin liukumin.

Liikuteltavissa olevan matalapalkkatyön tekopaikat ovat muutosten myötä valuneet eteenpäin yhä uusiin halpamaihin. Aikanaan Suomikin oli sellainen, kun mm. tekstiiliteollisuutta siirrettiin Ruotsista tänne.

Sittemmin halvan työn kiertokulku jatkui Suomesta vaikka Portugaliin, sieltä Viroon ja aina edemmäksi itäiseen Eurooppaan, nyttemmin jo pitkät ajat Kiinaan ja Intiaan.

Ja mitä paremmin siellä työläisten elinolot kohenevat, sitä kiivaammin globaalit yritykset etsivät vielä köyhempiä seutuja hyödynnettäväksi. Yhä niitä löytyy Aasiasta ja Afrikasta, mutta sitten ympyrä alkaa olla täysi; maapallo on kierretty.

***
Tämä kaikki ei tapahdu huomenna eikä ensi vuonnakaan. Mutta muutos on todennäköisesti paljon nopeampi kuin arvaammekaan.

Ei Kiinan työläisten palkkataso Suomen korkeuksiin kohoa, ainakaan sellaisessa tulevaisuudessa jonka pystymme näkemään. Mutta muutokset ovat osa kokonaisuutta, jossa palkat ovat usein vain pieni osa kustannuksista. Silti vielä pitkään mitä kummallisimpia asioita kannattaa teettää jossain pallon toisella puolella ja rahdata sitten laivalla ympäri maailmaa.

Yksi tekijä tässä on se, että laivakuljetukset ovat (maatalouden ohella) varmastikin maailman subventoiduin toimiala. Alkaen laivojen rakentamisesta ja päätyen varustamojen ja miehistöjen verotukseen.

Aasiaan valuneita töitä tuskin kannattaa suuressa mitoin haikailla takaisin. Mutta jos siellä työolot hissukseen paranevat, uusien töiden valumisen vauhti ehkä hidastuu. Ja sehän olisi kerrassaan mainiota, kaikkien kannalta.

***
Halvat työt ovat jo menneet, mutta globaalien suomalaisyritysten pääkonttorit eivät ole toistaiseksi täältä kadonneet. Kaukaisen idän sijasta puheissa onkin yleensä ollut niiden siirtyminen suurempiin läntisiin metropoleihin.

Tässä suhteessa Suomea auttaa se, että asiantuntijoiden ja toimihenkilöiden palkoissa Suomi on yhä läntinen halpamaa. Ja näissä toiminnoissa palkat ovat iso tekijä yrityksen kuluissa kiinteistömenojen rinnalla.

Tästä vinkkelistä suuryhtiön pääkonttorin siirtyminen jonnekin Lontooseen tai jenkkilään ei tunnukaan enää kovin suurelta uhkalta.

On tässä yhtymäkohtansa myös verotuksen uudistushankkeisiin. Millään tasolla ei kannattaisi työn verotuksen kiristyksillä kammeta suhteellista palkkatasoa korkeammaksi. Se on yksi tehokas tapa karkottaa työpaikkoja maasta.

Nanokukkarolla vallankumous verkkoon?

Antti Marttinen — Fri, 16 Jul 2010 12:12:58 GMT

Verkossa voisi olla paljon enemmän hyviä palveluja, jos pieniä summia kannattaisi jotenkin laskuttaa. Nyt euron tuotteesta laskutuskulut ovat niin suuret, että homma menee tappiolle. Pienemmistä kertasummista puhumattakaan.

Tämä totuus on ollut paha tulppa verkko- ja mobiilipalvelujen kehittelyssä. Kun pieniä ja halpoja tietotuotteita ei ole kannattanut myydä, on yritetty kääriä niistä isompia paketteja, vaikkapa vuositilauksia.

Se on nähty, että ihmiset eivät halua maksaa näistä. Niinpä tiedontuottajat, esimerkiksi lehtiyhtiöt, ovat tarjonneet tavaraansa ilmaiseksi toivoen, että edes ilmoitustulot kattaisivat kulut.

Ei sekään yhtälö ole toiminut, eikä useimpien kohdalla toimi jatkossakaan. Poikkeukset vahvistavat säännön.

***

Näin ei olisi pakko olla. Jos esimerkiksi teleyhtiöt eivät olisi olleet niin ahneita palvelujensa hinnoittelussa, meillä voisi jo olla ihan toimivat tietopalvelujen markkinat, joissa maksu menisi kännykkälaskun yhteydessä.

Mutta kun uuden palvelun aloittamiskulut ovat korkeat ja kuluttajan maksamasta hinnasta leijonanosan vie teleyhtiö, palveluverkko ei ole päässyt kehittymään.

Jostain syystä pankeilla ja luottoyhtiöilläkään ei ole ollut kipinää uuden maksutavan kehittämiseen.

Ei ihme, että hiljattain mm. Nokian yhteiskuntasuhdejohtaja Esko Aho arvosteli Suomen pudonneen mobiilipalvelujen kehityksen kelkasta. Niin onkin.

Jotta meillä olisi kymmenen hyvää toimivaa palvelua, meillä pitäisi olla sata pienempää ja tuhat aloittelevaa ideaa. Nyt tämä aluskasvillisuus on tapettu juurilleen. Ja myös teleyhtiöt kärsivät lyhytnäköisyydestään.

Jotkut massiiviset viihdepalvelut toimivat näilläkin ehdoilla. Mutta pääosa tietopalveluista on liikevaihdoltaan sen verran pientä, että korkeat kulut tyrehdyttävät yrittämisen alkuunsa.

***
Suomessakin on viime aikoina kehitelty ns. nanokukkaroita, joilla pikkuruisten summien maksaminen verkossa olisi asiakkaalle helppoa. Niissä myös palvelun tuottaja saisi kohtuullisen korvauksen ilman että väliporras lypsää koko tuoton.

Näille hankkeille täytyy toivottaa parhainta menestystä. On verkon käyttäjänkin etu, että tarjolle voi tulla paljon uusia, laadukkaita ja luotettavia palveluja.

Mitä nämä uudet hienot palvelut sitten ovat?
Ei harmainta aavistusta. Toistaiseksi ei ole lyönyt leiville kehittää sellaisia palveluja, joille ei ole järkevää myyntitapaa. Parhaat aivot ovat askarrelleet ihan muiden hankkeiden kimpussa.

Jos nanomaksut ottavat tulta alleen, edessä voi kohta olla ties mitä uutta, mielenkiintoista ja yllättävää.

Eletään toivossa!

Mit� ihmett� - kiinnostavat vaalit tulossa?

Antti Marttinen — Mon, 07 Jun 2010 12:08:02 GMT

Pyytämättä ja yllättäen alkaa vaikuttaa siltä, että ensi kevään eduskuntavaaleista on tulossa todella mielenkiintoiset. Demarien jo valitussa Jutta Urpilaisen, Eero Heinäluoman ja Mikael Jungnerin kolmiyhteydessä riittää jännitettä ja jännitettävää moneen suuntaan. Katto on korkealla, seinät levällään ja ovi kannettu kellariin.

Ensi viikonloppuna keskustalaiset vaihtavat Matti Vanhasen selvästi nuorempaan Mari Kiviniemeen ja Jarmo Korhosen selvästi vanhempaan Timo Laaniseen, mikäli ennakkoveikkaukset pitävät. Jos eivät, draama on sitäkin suurempi ja ainakin kilpailevissa puolueissa revetään kiljumaan riemusta.

Joka tapauksessa puheenaiheita riittää sekä pintaliitäjille että vakavammille pohtijoille. Rohkeimmat veikkaavat jopa perinteisen kolmen suuren mahtiaseman murtuvan, mutta se jää nähtäväksi.

***

Vaalitaiston lähtökohtiin, ilmapiiriin ja myös käytännön muotoihin iso vaikutus on ilman muuta vaalirahaskandaalilla, joka horjuttaa osaa puolueista ja myös monia perinteisiä kärkiehdokkaita.

Vaalibudjetit kutistuvat. Se(kin) osaltaan voimistaa sosiaalisen median vyöryä vaalikampanjoissa. Facebookit, twitterit, blogit ja vaalikoneet ovat kamppailun keskiössä.

Vahvoilla ovat ne ehdokkaat, puolueet ja mainostoimistot, jotka hallitsevat muuttuvat mediat muita paremmin.

***

Jos uusien medioiden ihmettelyn sijasta uskoo historian vain toistuvan, kannattaa lyödä vetonsa sen puolesta, että sosialidemokraatit palaavat ensi keväänä hallitukseen.

Suomessa on nimittäin vuoden 1983 jälkeen käyty kuudet eduskuntavaalit, ja vain kerran hallituksen kaksi valtapuoluetta ovat saaneet jatkopestin. Tämä tapahtui vuonna 1999, kun kokoomus ja SDP siirtyivät notkeasti Paavo Lipposen ykkösestä Lipposen Paavon kakkoseen.

Kaikissa muissa vaaleissa oppositiossa pulskistunut kolmas valtapuolue on pyörähtänyt yhden vaalikauden tauon jälkeen takaisin hallitusvaltaan.

Oppositiolla on ikiaikainen oikeus luvata kuu taivaalta ilman lupauksen lunastusvelvollisuutta. Kaikki keinot kelpaavat. Keskusta nousi hallitukseen Irak-paljastuksilla ja kokoomus neljä vuotta myöhemmin Sari Sairaanhoitajan palkankorotuksella.

Niinpä SDP uskaltaakin nyt luvata kaikille työtä kolmessa kuukaudessa, paljon rakkautta ja vielä heinäluoman korkuisen panssariaidan rajojemme ympärille.

***
Oikeita asia-aiheitakin vaaleihin riittää, jos joku vain sattuisi niistä kiinnostumaan. Kuntatalouden syöksykierre, velkakriisi ja suurten ikäluokkien eläköityminen pakottavat tulevan hallituksen myllertämään maan taloutta ja työelämää syvästi. Ilmastokysymykset eivät ole väistyneet mihinkään.

Ja tietenkin maahanmuutosta jauhetaan, vaikka pääasiassa asian vierestä.

Myös verotuksessa kortit ovat nyt poikkeuksellisen avoinna. Martti Hetemäen verotyöryhmä ehtii avata koko paketin ennen vaaleja, ja sieltä todella löytyy isoa ja pientä veroasiaa itse kullekin mietittäväksi.

Onkin mainiota, että veroista päästään puhumaan avoimesti ja vankalta asiapohjalta ennen vaaleja. Vaalien jälkeisellä hallituksella on silloin koostumuksesta riippumatta vahva selkänoja verouudistustensa perustaksi.

Parempi s�hk�inen resepti

Antti Marttinen — Mon, 24 May 2010 20:42:25 GMT

Torstaina 20. toukokuuta vuonna 2010 tehtiin Suomessa historiaa. Silloin kirjoitettiin ja toimitettiin juhlallisesti apteekkiin maamme ensimmäinen sähköinen resepti. Sähköinen resepti otettiin käyttöön Turussa Kirkkotien terveysasemalla ja Nummenmäen apteekissa. Pilottikokeita tosin tehtiin jo vuosina 2004-2005.

Tämän vuoden aikana käyttö laajenee myös muualle Turkuun. Suunnitelmien mukaan sähköinen resepti otetaan seuraavaksi käyttöön Kotkassa. Hiljaa hyvä tulee.

Eihän ollut kulunutkaan kuin 12 vuotta siitä, kun Leonia Pankki (vieläkö muistatte?) ryhtyi Meritan ja Osuuspankin jälkeen viimeisenä suurista pankeista tarjoamaan asiakkailleen sähköisiä tilisiirtoja, laskunmaksuja, online-ostoksia ynnä muuta mukavaa verkossa vuonna 1998.

Mitä kaikkea – hyvää ja vähemmän hyvää - olemmekaan ehtineet kuluneiden vuosien aikana jo kokea? Mutta niinkin yksinkertainen asia kuin sähköinen resepti ottaa siis vasta hapuilevia ensi askeleitaan. Uskomatonta!

Tämä kiteyttää sen surkean tavan, jolla tietotekniikka on otettu käyttöön Suomen terveydenhuollossa. Lain mukaan sähköinen resepti pitäisi saada toimimaan koko maassa jo ensi huhtikuussa. Veikkaan, että tätä vauhtia vuonna 1998 syntyneet lapset ehtivät täysi-ikäisiksi ennen kuin sähköinen resepti on levinnyt kattavasti.

***
Kuvittele neljänsadan ihmisen työpaikka, jossa jokainen on hankkinut itse omat tietokoneensa ja järjestelmänsä, kuka mistäkin. Monella heistä on ehkä hyvätkin vermeet, mutta suurella osalla ei.

Niiden hankkiminen on tullut erittäin kalliiksi. Ne eivät keskustele keskenään. Harva osaa niitä kunnolla hyödyntää. Jokaisella kuluu kohtuuton osa työpäivästä niiden käytön opetteluun.

Jokseenkin tällainen on tilanne tietotekniikan suhteen Suomen kunnissa. Kaikilla on omat systeeminsä. Osa kuulemma tehty aikanaan jopa tahallaan erilaisiksi, jotta naapurikuntaan liittäminen olisi vaikeampaa.

Minua viisaammat asiantuntijat sanovat, että kunnissa on tuhansia ihmisiä tekemässä niitä it-hommia, joiden pitäisi paremmin organisoituna hoitua satojen, jopa kymmenten ihmisten voimin.

Kun hommat eivät pelitä, tietotekniikka usein vain heikentää ja hidastaa sellaisten ammattilaisten kuin lääkärien ja sairaanhoitajien työtä, kun se pitäisi auttaa ja nopeuttaa sitä.

***
Keskiviikkona 19. toukokuuta, siis päivää ennen Turun Kirkkotien sähköistä reseptiä, 18 kuntaa allekirjoitti aiesopimuksen yhteisen ICT-palvelukeskuksen perustamisesta.

Taustalla on SITRAn puuhaama hanke kuntien yhteistyön kehittämiseksi tietotekniikassa. Palvelukeskuksen myötä on tarkoitus yhteistyöllä parantaa osaamista, yhtenäistää hankintoja ja tuottaa laadukkaampia palveluja nykyistä kustannustehokkaammin. Tavoitteena on, että mukana olisi jo tänä vuonna 50 kuntaa ja 40 prosenttia väestöpohjasta.

Sopii toivoa, että hanke etenee ripeästi. Vihdoinkin vähän valoa pitkään pimeyteen. Kaikki tiedämme, että julkisia palveluja on pakko lähivuosina tehostaa. Tämä on yksi parhaita esimerkkejä siitä, mitä voidaan tehdä järjenkäyttöä lisäämällä. Tehostaminen ei todellakaan tarkoita hiostamista.

Ja kuten Sitran Kuntaohjelman johtaja Antti Kivelä toteaa, ”potentiaalia on paljon.” Todella paljon.

Kostea-Costaksen hoitoonohjaus

Antti Marttinen — Wed, 12 May 2010 11:13:01 GMT

”Juoppohan se Costas on aina ollut. Kaikki sen tiesi jo kun se otettiin meidän firmaan duuniin, olisiko ollut 2001 tai jotain. Kostea-Costas oli sen lempinimi jo tullessa.”

”Paavo tiesi sen hyvin. Saulikin, vaikka kuulemma vähän narisi, että mitä täällä taas juoppoja hyysätään. Mutta se oli Fritzille ja Pierrelle jotenkin tärkeä juttu saada se messiin ja nehän täällä jutut aina lopulta päättää.”

”Vähän ketku se on, aina yrittämässä jotain vempautusta. Mutta helevetin hauska ja rento veikko muuten. Yhdessä on vedetty brenkkua monet kerrat. Vaimokin tykkää siitä, tai varsinkin Costaksen pojista. Kävi kylässäkin niillä monta kertaa ja aina kehui että hienoja miehiä.”

”Niin, iso perhe sillä on. Sen takia sen touhuja kai on sitten jatkuvasti katseltu läpi sormien.”

”Aluksi se tietty lupasi pyhästi parantaa tapansa. Fritz ja Pierrekin sanoi jutelleensa sen kanssa ja sopineensa asioista. Mutta tietäähän sen, miten juopon lupausten kanssa yleensä käy. Sama meno vaan jatkui ja paheni.”

”Nyt ollaan sitten ikään kuin viimeisellä rannalla. Äijä pitäisi passittaa hoitoonohjaukseen, kovalle kuurille. Se oli vippaillut vähän kaikilta fyrkkaa ja vetänyt monta päivää ja yötä yhteen putkeen. Sitten se rupesi jo näkemään harhoja ja uhkasi räjäyttää koko firman. Siinä oli varsinkin Diegon ja Ronaldon työhuoneet ihan vieressä, ne olis menneet tuusannuuskaksi saman tien.”

”Kovaa se on varmaan sen muijalle ja kakaroillekin, kun elatus käy niukaksi. Vaikka mehän se porukka varmaan joudutaan elättämään. Timppa heti vinoilikin, että tätä hän on aina sanonut. Missä Costas, siellä ongelma, se jankkaa ja hekottaa.”

”Firman hallituksessa sitä jo käsiteltiin. Kaikkia veetutti aika lailla. Monet kyseli, että miten tässä näin pitkälle on jouduttu, miksei puututtu aikaisemmin? Kuulemma se oli huijannut työhöntulotarkastuksen verikokeessakin. Joku sitten vaan totesi, että myöhäistä pieraista kun on paskat jo housussa. Ja niinhän se vähän on.”

”Sitä mä vähän ihmettelin, kun Eero ja Jutta rupesi siellä kokouksessa suureen ääneen panemaan hanttiin. Eerolla oli sen tavallinen ovela ilme päällä ja Jutta tietysti peesasi.”

”Ne on sentään Costaksen parhaita kavereita olleet molemmat, samasta puolueestakin vissiin. Ja muutenkin samalla tapaa rentoja tyyppejä, aina valmiita sanomaan, että pannaan vaan ranttaliksi, kyllä ne laskut joku sitten maksaa. Otetaan veronmaksajan piikkiin, hehe! Ja aina puhuu kivasti, että kaveria ei jätetä, kunhan se vaan pysyy omassa maassaan ihan omalla tavallaan.”

”Jotenkin se touhu tuntui kaksnaamaiselta. Ne sanoivat, että kapakat on syyllisiä kaikkeen, kun ne on juottaneet Costasta ja tienanneet sillä isot rahat.”

”Ne vaatikin, että ensteks pitää kerätä kaikki Costaksen juomat rahat kapakoilta takaisin. Ja sitten pitää panna heti kieltolaki voimaan, ettei kukaan enää koskaan sortuis viinaan.”

”Muuten ne eivät kuulemma suostu kannattamaan hoitoonohjausta, jos ei näin heti päätetä. Huikkasivat vielä perään, että ties mistä niitä Costaksen kakaroitakin vielä tupsahtaa esiin meidän elätettäväksi.”

”No, toisaalta, kyllähän ne tiesivät, että toiset kuitenkin hoitaa homman ja kerää haukut kaikilta niiltä, jotka olis antaneet Costakselle suoraan fudut, tai sitten olis vaan halunneet kokeilla, että uskaltaako se poika lopulta räjäyttää koko paikan. Eli sillä tavalla ne olivat oikeastaan saletissa.”

”Ei tarvinnut päättää mitään, ja silti homma hoituu. Ja sitten pääsee leveilemään, että me olis hoidettu tää juttu paljon paremmin, mutta kun Jyrki ja Kuiva-Matti veti herneen nenään.”

Nauloja arkkuun

Antti Marttinen — Fri, 07 May 2010 11:55:23 GMT

Kun Elinkeinoelämän Keskusliitto joitakin vuosia sitten ryhtyi nuijimaan nauloja Tupo-Suomen arkkuun, se tiesi, mihin pyrki.

Keskitetty työehdoista sopiminen piti saada loppumaan. Palkoista piti päättää alakohtaisesti ja mieluiten suoraan työpaikoilla. Rivien väliin oli kirjoitettu, että tässä asetelmassa työnantaja olisi vahvemmilla.

Eihän hankkeeseen tietenkään muuten olisi ryhdytty.

***
Nyt on nähty, että EK todella onnistui sammuttamaan intomielisimpienkin tuporomantikkojen haaveilut keskusjärjestöjen rakentamista tuloratkaisujen raameista.

Mitä muuta se sai aikaan?

Ensinnäkin se kuohitsi luotettavimmat neuvottelukumppaninsa, työntekijöiden keskusjärjestöjen johtajat.

Kun se vei Lauri Lylyltä, Mikko Mäenpäältä, Matti Viljaselta ja heidän seuraajiltaan mahdollisuuden vaikuttaa palkoista ja työehdoista sopimiseen, se käytännössä vie muunkin vallan heiltä ja ojentaa sen kultalautasella Antti Rinteelle, Timo Rädylle ja muille kapinakenraaleille.

Eihän valta mihinkään katoa. Se vain vaihtaa asuinsijaa.

Vallan makuun päässeet liittojohtajat näyttävät kolmikolle kaapin paikan, kuten on jo nähty. Kolmikannan leikkimisestä on tullut ulkopuolisen silmin pelkkää näytelmää, kun keskustelijoilla ei enää taida olevan valtuuksia sopia oikeastaan mistään.

Liittojohtajat taustalla lyövät molemmin puolin lukkoon niin ehdottomia kantoja, että väheksytyn Jukka Ahtelan työelämäryhmän tuotokset voivat nousta tulevien saavutusten määrittämällä asteikolla vielä hämmästyttäviin korkeuksiin.

***

Kysymys ei ole ensisijaisesti henkilöistä. Se vain on niin, että kuka tahansa suuren keskusjärjestön vetäjä joutuu päivät pitkät yhdistelemään hyvin ristiriitaisten porukoiden etuja ja hänen valtansa ensisijainen lähde on kyky sopia ja sovitella. Tekemällä oppii.

Vastaavasti liittojohtajan roolissa on ajettava härkäpäisesti oman väen etua. Muuten on kohta entinen liittojohtaja.

Vanhoina vallantäyteisinä aikoinaan keskusjärjestöpomot saattoivat hakea tukea maltillisimmista liittojohtajista. Nyt kovapäisimmät kohta määrittävät suunnan ja tahdin. Ei se ehkä merkitse kaikkien sotaa kaikkia vastaan, mutta vähän sen suuntaista.

***
Mitä muuta on saatu?

Koko kevät on ollut jatkuvaa rähinää ja samanlaista on luvassa jatkossakin. Tästä eteenpäin on aina joku taistelu päällä. Ja kuten on huomattu, pienikin kina pystyy pysäyttämään puoli Suomea. Nyt niitä on luvassa toinen toisensa jälkeen.

Asemia haetaan laillisten ja laittomien yhteenottojen kautta. Työpaikkojen erimielisyydet puidaan raastuvassa. Periksi ei anneta kummallakaan puolella.

En tiedä, halusiko EK kaikkea tätä? Ehkä se sai mitä tilasi, mutta kuormassa taisi tulla kylkiäisiksi kaikenlaista muutakin.

PS. Seuraako kolmikannan alamäestä parlamentaarisen demokratian uusi kukoistus?

Enpä usko. Kolmikannan kautta heikompikin hallitus on pystynyt ujuttamaan läpi myös kipeitä ja epäsuosittuja ratkaisuja. Niitä on lähivuosina edessä monia.

Mutta mikä hallitus ajaa keljuja hankkeita omin voimin läpi, kun se saa jatkossa vastaansa järkähtämättömän ay-liikkeen, kulloisenkin opposition ja sosiaalisen median sankkenevan populistilauman, jota ei kannata väheksyä.

Kansansuosiota kaipaavan hallituksen tahdon lamauttava ei-rintama syntyy kevyesti mistä tahansa aiheesta, ja kohta täälläkin tapaillaan kreikkalaisen zorbaksen askelia

Min�, muut ja onnellinen el�m�

Antti Marttinen — Thu, 29 Apr 2010 11:54:42 GMT

Talouden kasvu on huono päämäärä ja bruttokansantuote kerrassaan kehno hyvinvoinnin mittari. Onnellisuus löytyy toisaalta.

Tämä terveesti politiikan valtavirtaa kyseenalaistava ajattelu pulpahtaa aina silloin tällöin keskusteluun. Nyt ajatushautomo Demos on tehnyt WWF:n tilauksesta Onnellisuuspoliittisen manifestin, joka sisältää 15 käytännön politiikkaan suunnattua ehdotusta onnellisuuden lisäämiseksi.

Julistuksen perustana on se, että ihmisten lasketaan käyttävän kuluvana vuonna luonnonvaroja noin 1,5 kertaa yli maapallon kestävän kantokyvyn.

Manifestissa todetaan, että ympäristöä kuormittava talouskasvu ei tällä vauhdilla enää lisää hyvinvointia, vaan se syö tulevien sukupolvien luonnonvarat. Siksi hyvinvoinnin mittarit pitäisikin pohtia uusiksi ja bkt ainakin kärrätä mittareiden ongelmajätelaitokselle.

***

Olen vahvasti samaa mieltä siitä, että talousmittareilla on ajattelussamme ja varsinkin käytännön politiikassa liian suuri valta. On helppo löytää esimerkkejä onnellisista asioista – alkaen vaikka rakkaudesta - joita bkt ei lainkaan mittaa. Ja vastaavasti ikävyyksistä, jotka vain kasvattavat bkt:ta, kun ensin tehdään tuhoja ja sitten korjataan jälkiä.

Siihenkin manifestin keskeiseen ajatukseen on helppo yhtyä, että oravanpyörässä juokseminen ei tietyn perustason jälkeen kohenna henkilökohtaisen onnellisuuden tasoa.

Onnellisuuspolitiikkaa siis tarvitaan.

***
Hitaamman elämän onnellisuusajattelussa on kuitenkin vielä yksi pieni ratkaisematon ongelma.

Yleensä ”hullu paljon työtä tekee” –ajattelu saa riemastuneimman vastaanoton juuri niiltä, jotka toisaalta lämpimimmin arvostavat myös hyviä julkisia palveluja ja yhteisvastuuta; kouluja, kirjastoja, opintotukea, työttömyysturvaa, päivähoitoa, lapsilisiä, vanhuspalveluita…

Ikävä todeta, mutta valitettavasti juuri bkt:lla mitattava työnteko ja taloudellinen toiminta on tähän asti ollut ainoa tapa tuottaa niitä verotuloja, joilla tämä hyvinvoinnin julkinen osuus kustannetaan. Ja on sitä vastakin.

Eli jos sinä ja minä päätämme vähän hellittää työntekoa ja nauttia sen sijaan virikkeellisestä vapaa-ajasta ja kauniista luonnosta, oma onnellisuutemme voi siitä hyvinkin kasvaa. Samalla kuitenkin julkiselle hyvinvoinnille suorittamamme taksvärkki alkaa kuihtua.

Itse asiassa julkisen sektorin toimintakyky on yhteiskunnassamme kaikkein voimakkaimmin riippuvainen jatkuvasta taloudellisesta kasvusta, pakkotahtisesta työstä ja kiivaasta kuluttamisesta.

***
Jätin tarkoituksella hyvinvointipalvelujen listasta sairaanhoidon pois. Siinä kohdalla Demos nimittäin vähintään rivien välissä ilmaisee, että sairaanhoitoon hassattuja rahoja pitäisi vähentää, kunhan vain kunnon elämäntavoilla tuotamme enemmän terveyttä ja hoitotestamentilla kuitataan loput.

Muita onnellisemman elämisen nimissä karsittavia bkt-palveluita tai tukia en sen sijaan ensi silmäyksellä löytänyt Demoksen manifestista. Niitäkin pitäisi tällaisessa julistuksessa pohtia. Talouskasvun ja julkisten palvelujen noidankehä on vaikea yhtälö, jonka ratkaiseminen voisi olla vaikka kunnianhimoisen ajatushautomon seuraava haaste.

***
Tutustukaa ihmeessä onnellisuusmanifestiin. Se antaa paljon parempaa ajattelemisen aihetta kuin päivästä toiseen medioissa pyörivä politiikan henkilösirkus.

Turha kyykytt�� hikipinkoja

Antti Marttinen — Sun, 11 Apr 2010 12:39:09 GMT

Laiskottelin ja kapinoin lukioaikoina niin, että en millään olisi päässyt yliopistoon, jos paikat olisi jaettu pelkästään ylioppilastutkinnon perusteella.

Sinne silti päädyin pääsykokeiden perusteella. Voi toki olla, että parempi olisi ollut toisin. Siihen aikaan nimittäin yhteiskuntatieteen opinnoilla Tampereen yliopistossa oli pelkästään tyhmentävä vaikutus ihmiseen.

Tästä huolimatta (tai tämän takia) kohkaus pääsykokeiden autuaallisesta vaikutuksesta opiskelijavalinnoissa on minusta tuntunut täysin suhteettomalta.

***
Ikään kuin ehdotettu painopisteen siirto valinnoissa tarkoittaisi automaattisesti pääsykokeiden lakkauttamista kokonaan. Toivottavasti tällainen massiivinen väärintulkinta ei heijasta tämän päivän yliopistokoulutettujen kykyä hahmottaa suhteellisia muutoksia yleensäkin.

Tosin tällaista se yhteiskunnallinen keskustelu näinä aikoina on. Perustetaan tukiryhmiä ja laaditaan adresseja vastustamaan sen ja sen lakkauttamista. Kuitenkin useimmiten tärkeät yhteiskunnan muutokset ovat sitä, että jotain vähennetään tai jonnekin lisätään. Niin kuin tässäkin tapauksessa.

***
Minä kannatan lämpimästi sitä mallia, jossa osa opiskelijoista valitaan suoraan ylioppilastutkinnon näytöillä. Tietenkin painotetusti niin, että matemaattisella alalla matikan näytöillä on paljon isompi paino kuin vaikka ranskan taidoilla. Ja päinvastoin.

Yhtä selkeästi sitten pitää olla toinen väylä meille, joilla yo-näytöt eivät riitä, tai jotka ovat edenneet elämässään mutkaisempia teitä. Siinä paikat jaetaan puhtaalta pöydältä.

Mutta kaikkien juoksuttamisessa pääsykokeiden kautta ei ole ollut tähänkään asti mitään mieltä. Kyllä ne lukion hikipingot tytöt hoitavat itsensä lääkärin tai juristin opintoihin pääsykokeidenkin kautta, jos se heitä kiinnostaa.

Miksi heitä pitäisi turhaan vielä pääsykokeilla kyykyttää, kun he ovat jo näyttönsä antaneet?

Ajankohtaista jääkiekkovertausta käyttäen, päästetään runkosarjan parhaat vain suoraan playoffeihin. Huonommin pärjänneillä on silti mahdollisuus säälipleijareiden kautta yltää vaikka mihin.

Veikkaan, että uudistetulla systeemillä suunnilleen samat ihmiset valtaavat opiskelupaikat jatkossakin. Mutta vähemmillä (turhilla) välivuosilla ja vähemmällä pääsykoebisneksellä. Välivuosi lukion jälkeen voi olla tervekin, mutta miksi tuhlata sitä pänttäykseen? Päästetään välivuoden viettäjät mieluummin lentämään maailmalle ja oppimaan elämää.

Ahteriaan ehtii kuluttaa luentosaleissa ihan tarpeeksi, kun varsinaiset opinnot alkavat.

***
Yksi koulukunta julistaa, että kaikille yhteiset pääsykokeet tarvitaan motivaation mittaamiseen. Höpö höpö. Jos se olisi oleellista, motivoituneimmat voitaisiin helpommin karsia istuttamalla pyrkijöitä vaikka saunassa tai ilman ruokaa, kunnes vähemmän innostuneet luopuvat leikistä.

Jos siis se hirmuinen motivaatio olisi niin oleellista. Mutta viisaasti sanotaan, että ei armeijaan kaivata niitä, jotka ovat kaikkein sotahulluimpia (=motivoituneimpia). Politiikassa vallanhimoisimmat (=motivoituneimmat) voivat olla kaikkein vaarallisimpia tyyppejä.

Samalla tavoin yltiöpäinen halu pyrkiä vuodesta toiseen opiskelemaan jotain suosittua alaa ei välttämättä lainkaan kerro soveltuvuudesta kyseiseen hommaan. Monessa tapauksessa se kertoo ihan päinvastaisesta; suhteellisuudentajun vääristymisestä, kyvyttömyydestä joustaa omassa ajattelussaan ja löytää elämässään uusia vaihtoehtoja…

Niin että uudistetaan ihmeessä opiskelijavalinnat. Jo on aikakin. Älä anna periksi, opetusministeri Virkkunen!

Jaskasta tuli vapaaherra

Minna Pet�inen — Tue, 06 Apr 2010 05:26:17 GMT

Ystäväni Jaska täytti juuri 63. Mikä upea ilon ja vapauden päivä!

Ei. Jaska ei jäänyt eläkkeelle. Hänelle koitti muuten vain vapauden aika. Tästä eteenpäin hän saa olla vapaasti töissä, jos huvittaa. Jos ei, eläkkeelle voi jäädä vaikka saman tien.

Tällainen vapaus on väkevä voima. 63-68 vuoden eläkehaarukka on vuoden 2005 eläkeuudistuksen ehdottomasti viisaimpia puolia.

Nimittäin aika pian viidenkympin jälkeen ihmisten vaihtoehdot työelämässä alkavat kaventua. Monella toki jo paljon aikaisemmin. Jos omalla työpaikalla on tilaa edetä uralla, se on vielä mahdollista. Mutta poikittaisesta liikkumisesta työpaikasta toiseen tulee vuosi vuodelta harvinaisempaa ylellisyyttä.

Nuorempana harva miettii työpaikkaansa tulevien työvuosien kannalta. Edessä oleva kvartaali voi tarkoittaa neljännesvuotta tai neljännesvuosisataa. Turha sitä on miettiä.

Mutta yli viisikymppinen oppii helposti laskemaan edessä olevia vuosia. Vielä tusinan verran vuosia täällä tai – vielä huonompana vaihtoehtona – jossain heittopussina tai työtä vailla. Aika pakkotahtinen valinta.

Todellisuudessa työ voi olla ihan mukavaa. Tai sitten ei. Jollekin pomo on kivi kengässä. Toisella nuoremmat työkaverit hengittävät niskaan. Tai työtehtävät eivät muuten vain istu kohdalleen. Harmittaa, kun omaa osaamista ei pääse kunnolla käyttämään.

Kaikissa asioissa on aina hyvät ja huonot puolensa, mutta tuollaisessa tilanteessa aika äkkiä tuijottaa silmänsä sokeaksi niihin huonoihin. Vähän kuin parisuhteessa, joka alkaa mennä pieleen. Kumppanissa näkee vain huonoimmat puolet ja ne tuntuvat kasvavan kasvamistaan.

Ei ihme, että Jaskakin vuosi sitten oli tasan varma, että jää eläkkeelle heti kun ikäraja taittuu. Rajan lähestyessä hän vähitellen alkoi fundeerata, mitä mukaviakin puolia töissä oli. Hän rohkeni puhumaan vähän töitten järjestelyistäkin. Ja päätyi lopulta jatkamaan, ihan vain toistaiseksi.

Nyt Jaska jatkaa ihan kohtuullisen tyytyväisenä töissä, uusituissa tehtävissä, uusilla joustavammilla työajoilla. Eläkkeen superkarttuma on pieni lisäkannustin, mutta ei hän sen takia. Ihan muuten vain, siihen saakka kuin huvittaa ja on sellainen tunne, että oma osaaminen vielä kelpaa. Ja jos terveyttä riittää.

Muutaman kuukauden tai pari vuotta. Oman itsensä herrana.

PS. Juuri tätä Jaskaa ei oikeasti ole olemassa. Mutta monta muuta samanlaista on ja hyvä niin.

Kun eläkeryhmät jatkavat pohdintojaan, vapaus työssä ja työhön voisi olla niiden ykkösasia. Se hakkaa pidennetyn pakkotyön mennen tullen.

Tästä aiheesta myös:

Sitä teet mitä mittaat
Neuvostoliittolainen sauvasuristin
Samaan aikaan toisaalla
Saako sairasta häiritä?
Ei saa sotkea eläkebunkkereita

Miljoonahankkeet taivaan tuuliin

Antti Marttinen — Fri, 26 Mar 2010 11:38:21 GMT

”Metsän myyjä nauttii nyt kulta-ajoista. Hinnat ovat korkealla.

Kolikon kääntöpuolella kannetaan suurta huolta metsäteollisuuden tulevaisuudesta, kun halvan puun virta Venäjältä uhkaa tyrehtyä. Uhan siivittämänä yliasiamies Esko Ahon johtama työryhmä latoi äskettäin hallitukselle esityksiä kotimaisten hakkuiden lisäämisestä. Yksi esityksistä oli juuri tällaisen valistuksen lisääminen.

Ahon ryhmässä istui arvokkaita asianosaisia. Metsäjohtajien rinnalla vielä ay-pomot Lauri Ihalainen, Jouko Ahonen ja Antti Rinne. Niinpä se ei tyytynyt leikkimään käpylehmillä. Teollisuutta varten pitäisi kaataa puita vielä 15 miljoonaa kuutiota (lähes kolmannes) nykyistä enemmän.

Näin suuri äkkinousu olisi huikea hyppäys alalla kuin alalla, varsinkin kun ei eletä sosialistisessa suunnitelmataloudessa. Metsän kasvun puolesta se ehkä hyvinkin onnistuisi, mutta kun ne pahuksen puut vielä seisovat väärissä paikoissa.

Monet työryhmän ehdotukset pulman ratkaisemiseksi kuulostavat ihan järkeviltä. Esimerkiksi alemman tieverkon ja metsäautoteiden kunnostamisesta voisi hyötyä muukin liikkuminen matkailusta marjastukseen. Syrjäseutujen asumisesta ja työssäkäynnistä puhumattakaan.

Silti vähän tuntuu, että suuressa innossa on jossain kohtaa mopo karannut käsistä. Veronmaksajan piikki on ollut todella pitkä, kun sekä metsänomistajille että teollisuudelle on mietitty porkkanoita.

Jos valtavin yhteisin ponnistuksin metsistä lopulta nyhdettäisiin kolmannes lisää puuta tehtaille, löytyykö oikeasti kaikelle tuotetulle paperille maksuhaluisia ostajia? Tunnen työni puolesta lehtialan trendit maailmalta huomattavasti metsiä paremmin, ja voin vakuuttaa, että Taloustaidon tapaiset jatkuvasti levikkiään kasvattavat lehdet ovat nykyään suuria harvinaisuuksia.

Ennen kuin ylituotannon pulmiin asti päästään, täytyisi jostain haalia tuhansittain metsäkonealan ammattilaisia perämetsiin töihin. Siis vaikka tekijöistä on jo nykyisellään huutava pula. Ei näitä uusia kortistosta poimita vaan muista töistä. Ja millä houkutellaan, jos ei paremmilla liksoilla ja mukavammilla työoloilla? Mistä niille kyllin hyville palkoille saadaan maksaja, kun ei ole tähänkään asti löytynyt?

Ja vielä. 100-150 miljoonaa euroa ehdotetaan käytettäväksi kolmen korpiradan kunnostamiseen vuosina 2009-2011. Se on iso raha. Vapise Vantaan kehärata ja Sipoon metro! Ynnä muut tie- ja ratahankkeet, joista hallitus ja eduskunta ovat vääntäneet kättä tuhannet päivät ja yöt.

Nyt topparoikka kolisteleekin metsien läpi Porokylästä Vuokattiin, Joensuusta Ilomantsiin ja Äänekoskelta Haapajärvelle. Kaikista näistä radoista aika hyvin tiedetään, että niiden ainoa käyttötarkoitus olisi kuljettaa junalla puuta yhteen suuntaan ja ajaa tyhjänä takaisin.

Miten vaikkapa StoraEnson Wallenbergit tai UPM:n omistajat osallistuisivat omaan yksityiskäyttöönsä kunnostettujen ratojen kuluihin? Jos sanotaan, että osallistuvat vain veroja ja ratamaksuja maksamalla, odottavan aika voi olla pitkä.

Ja mistä saadaan takeet siitä, että vaikkapa ylituotannon uhatessa – tai puutullien uudelleen poistuessa - korpia eivät jää halkomaan tyhjät miljoonaraiteet?

Ei mistään. Eihän pörssiyhtiö sellaisia takeita voi antaa, se on jo nähty.

Huoli metsäteollisuudesta on aiheellinen. Jos tehdas kerran pannaan nurin, se ei enää palaa. Silti ei ehkä kannata toteuttaa kaikkea, mitä toiveitten tynnyriin on kiireessä viskottu. Ainakaan veronmaksajien piikkiin.”

***
Kirjoitin tämän pääkirjoituksen maaliskuussa 2008 ilmestyneeseen Taloustaitoon heti Ahon työryhmän väliraportin ilmestyttyä. Pääministeri Matti Vanhasen hallitus ei tietenkään varoitteluista piitannut, vaan heittäytyi heti toteuttamaan kaikki hurjimmatkin ehdotukset.

Nyt, 25.3.2010 julkistettiin VM:n apulaisbudjettipäällikkö Markus Sovalan johtaman kolmen ministeriön virkamiestyöryhmän selvitys ”metsäteollisuuden toimintakyvyn edellyttämistä liikenneinvestoinneista.”

Selvityksessä todetaan virkamiesmäisen kohteliain sanankääntein, että pannaan nyt jo ihmeessä stoppi tälle hullutukselle. Rivien välissä ja vähän riveilläkin ilmaistaan, että harvoin on näin huterasti perustelluilla päätöksillä heitetty rahaa taivaan tuuliin.

Mitä tästä opimme? Aina ei kannata kaiken maailman puuhiin heittäytyä, vaikka toiveiden tynnyriä olisi täyttämässä arvovaltainenkin porukka.

Ja toiseksi. Lyhytnäköinen kvartaalin mittainen perspektiivi ei aina ole yritysjohtajien yksioikeus. Samaan pystyvät joskus kokeneet poliitikot ja työmarkkinapamputkin. Valitettavasti.

Varo vaarallista poliitikkoa!

Antti Marttinen — Mon, 15 Mar 2010 11:27:44 GMT

Tiesitkö, että poliitikot ovat juuri nyt tappavan vaarallisia, kaikkialla maailmassa? He voivat syöstä meidät kaikki turmioon ihan vain tekemällä huonoja päätöksiä.

En oikein osannut tätä poliitikkojen tärkeyttä aiemmin arvostaakaan, kunnes viime viikolla johdin puhetta Vero2010-tapahtuman sijoituspaneelissa. Paikalla oli kolme kokenutta ja osaavaa talouden asiantuntijaa; tutkimusjohtaja Jussi Hyöty Pohjolasta, pääekonomisti Jari Järvinen Tapiolasta ja markkinastrategi Tomas Hildebrandt Evlistä.

Kaikilla oli meikäläiseen verrattuna moninkertaisesti tietoa ja näkemystä siitä, mihin suuntaan talouden viisarit osoittavat. Ja sieltähän se huolestuttava tieto tuli, kaikilta vähän eri sanoin.

TALOUDEN kehitys lähivuosina on nimittäin tavattoman epävarmaa. Tulee jyrkkiä nousuja ja laskuja.

Mutta yksi uhka on ylitse muiden; poliittinen järjestelmäriski. Se tarkoittaa, että korkeat poliittiset päättäjät eivät onnistukaan elvyttämään ja sen jälkeen kiristämään julkista taloutta parhaalla tavalla, vaan Kreikan tyyppiset korttitalot romahtelevat siellä täällä.

Haastehan on äärimmäisen vaikea. Yhtälön ratkaiseminen vaatii paitsi loistavaa taitoa ja nappiin onnistunutta ajoitusta, myös roppakaupalla hyvää onnea.

Jos tämä ei onnistu, toteutuu poliittinen riski.

JOKIN tässä puheessa rassaa. Enkä nyt tarkoita juuri paneelikolmikkoamme; samoilla sanoilla puhutaan missä tahansa, missä taloutta ennustellaan ja piirretään käyriksi.

Siis jos vaikkapa EU:n päättäjät toimivat niin erinomaisen viisaasti, että Kreikan kriisi saadaan suuremmitta häiriöittä puretuksi, niin ikään kuin mitään ei ole tapahtunut? Mutta jos eivät onnistu, poliitikkoriski toteutuu.

Eli kaiken aikaa operoidaan miinusmerkkisellä puolella.

Mutta missä ihmeessä sitten piileksii pankkiiririski? Miksei missään skenaarioissa näy uhkakuvana sitä, että juuri nämä rahanpyörityksen ruhtinaallisesti palkitut ammattilaiset mokaavat oikein joukolla – jälleen kerran?

Ei. Jos hyvin menee, Morgan Stanleyn, JPMorgan Chasen ja Goldman Sachsin pojat ja tytöt ovat palkkionsa ansainneet. Jos huonosti käy, se on sitten taas poliitikkojen vika.

Ja kuitenkin, jos jotain olemme tuoreesta pankkikriisistä oppineet, investointipankkien toimintaan kytkeytyy kaiken aikaa vakava järjestelmäriskin mahdollisuus. Ongelma on se, ettei tätä riskiä voi oikein poistaakaan kaatamatta koko järjestelmää.

Se kanssa on vain pakko elää. Mutta voisi asioista puhua sentään oikeilla nimillä.

MITÄ muuten sitten tapahtuu, jos tämä mainittu poliitikkoriski toteutuu? Valtiot vain uppoavat syvemmälle velkakierteeseen eikä mikään konsti oikein ota toimiakseen?

Siihen panelisteilla oli lopulta ihan lohdullinen näkemys. Se on niin iso riski, että sen ei kerta kaikkiaan anneta toteutua. Ei voida antaa.

Jos ei muu auta, vaihdetaan pelisääntöjä. Kenen eduksi, se onkin sitten toinen juttu.

Sit� teet mit� mittaat

Antti Marttinen — Wed, 03 Mar 2010 09:21:28 GMT

OECD tyrmää Hesarin tietojen mukaan Jukka Ahtelan työelämäryhmän ehdotukset työurien pidentämisestä, koska ”on mahdotonta laskea vuosina, miten ehdotukset pidentäisivät työuria.”

Kotimainen tutkimuslaitos Etla sanoo tämän vielä selkeämmin:”Ei ole olemassa tutkimustietoa, jonka avulla voitaisiin arvioida, kuinka paljon näiden ehdotusten toteuttaminen vaikuttaisi eläkeikään… Väitteille ei siten ole perusteita…”

Ovatko nämä arviot oikeassa vai väärässä? Kyllä ja ei.

***

Oikeassa ne ovat siksi, että Suomen kansainvälinen luottokelpoisuus vaatii yksinkertaisia ja mitattavia esityksiä.

Luottokelpoisuutta arvioivat laitokset ovat nimittäin hyvin yksinkertaisia. Ne ovat niin yksinkertaisia, että ne mm. pitivät suunnilleen kaikkia talouskriisissä romahtaneita pankkeja ja valtiota loppuun asti parhaimman AAA-luokan suoriutujina.

Kunnes sitten tuli romahdus, hupsista. Nyt ne ovat korkeintaan taloudellisen AA-kerhon sinnittelijöitä.

Yksinkertaisuudestaan huolimatta näillä laitoksilla on suuri valta. Erityisesti kun suunnilleen kaikki maailman maat ovat velkaantuneina samassa luottojonossa.

Jos siis pitää valita rautakangesta väännetty selkeä halki-poikki-pinoon –malli tai monimutkainen toimenpiteiden kokonaisuus, kankilinja on luotonoton kannalta selkeästi parempi. Täysin riippumatta siitä, kummalla tavalla oikeasti päästään tuloksiin työurien suhteen.

***

Väärässä tällaiset arviot ovat ihan samasta syystä. ”Sitä teet, mitä mittaat” –linja voi johtaa yhteiskunnassa erittäin vaarallisiin virhearvioihin.

Se asettaa helposti mitattavissa olevat keinot etusijalle vain mittareiden takia, ei lopputuloksen. Vaikka mittari olisi kuinka tarkka, se voi mitata lopputuloksen kannalta ihan väärää asiaa.

Hyvä esimerkki on terveydenhuolto. Jos tähdätään vain mitattavissa oleviin (kalliisiin) terveydenhuoltosuoritteisiin, vaikeammin mitattavat (ja edullisemmat) terveyden edistämisen keinot jäävät helposti taka-alalle.

Esimerkiksi ennaltaehkäisevistä keinoista ei rehellisesti ottaen pysty sanomaan paljoa sen tarkempaa, kuin mitä leveällä pensselillä voi sutia taivaanrantaan. Silti ne voivat olla moninkertaisesti parempia kuin ne konstit, joista voidaan piirtää millimetrintarkkaa tuloskäyrää.

***

Mittareista riippumatta Ahtelan ryhmän ehdotuksilla tuskin vielä ratkaistaan työurien pidentämisen solmua. Asiaan joudutaan palaamaan. Mutta pannaan nyt ensin niitäkin parhaasta päästä toimeksi eikä jäädä peukaloita pyörittämään.

Ja jos ihan silmänlumeeksi tavoitellaan vain luottokelpoisuutta edistäviä näennäistoimia, pitäisikö kutsua Amerikasta itsensä Goldman Sachs neuvomaan meitä? Sen avulla ja vinkeillähän Kreikkakin kuulemma vuosikaudet huijasi koko Euroopan Unionia.

Tästä aiheesta myös:

Neuvostoliittolainen sauvasuristin.

Samaan aikaan toisaalla.

Saako sairasta häiritä.

Ei saa sotkea eläkebunkkereita.

J��vit�nt� menoa

Antti Marttinen — Tue, 02 Mar 2010 11:53:27 GMT

Voiko ministeri olla päättämässä raha-automaattiyhdistyksen avustuksista, jos hänen siskonkumminkaimansa asui joskus vanhustentalossa, jota RAY rahoittaa? Tämän suuntaisia pohdittiin, kun hallitus joku viikko sitten teki päätöksiä RAY:n rahoista.

Lopulta pari ministeriä jääväsikin itsensä päätöksenteosta. Joko kannanottona pääministeriVanhasen ympärillä ryöpsähtäneeseen jääviyskeskusteluun tai sitten ihan vakaasta harkinnasta. Molempi pahempi.

***

On hyvä, että poliittisten päättäjien taustoja ja puolueiden vaalityön rahoitusta on pari viime vuotta tongittu. Paljon tärkeää ja vähän törkeääkin on saatu päivänvaloon. Lopputuloksena avoimuus ehkä lisääntyy, ja se on oikein hyvä juttu.

Mutta on tässä noussut esiin aika kummajaisiakin. Niin kuin tämä jääviyden taivastelu. Päivystävien dosenttien ja meidän harrastelijajuristien laintulkinnoilla väännetään äkkiä jääviyden käsite sellaisiin ulottuvuuksiin, että sen piirissä on kohta kaikki inhimillinen toiminta.

Mistä on esimerkiksi ministerille enemmän henkilökohtaista – jopa taloudellista – hyötyä kuin hänen oman puolueensa menestyksestä? Voiko siis kukaan ministeri ollenkaan osallistua puoluetukea tai vaalilakia – tai ylipäätään politiikkaa - koskeviin päätöksiin?

Lisäksi Suomen kokoisessa maassa puolet kansasta on äkkiä laskien ministerien sukulaisia, tuttuja tai palkintoaan odottavia kannattajia ja tukijoita. Tai vielä pahempi, vastustajia ja vihamiehiä. Aina jäävi?

Äärimmäinen jääviystulkinta olisi terveen järjen vastainen halvaannuttaessaan koko päätöksenteon. Mutta olisi siinä muitakin huonoja puolia.

Päättäjistä jäävittömin olisi se, jolla on kulloinkin käsiteltävään asiaan vähiten yhteyksiä ja niukimmin tiedon tuomaa tuskaa. Sitäkin enemmän ehkä asenteita ja ennakkoluuloja.

***

Päättäjiä ei kuitenkaan ole valittu jääväämään itseään vaan kantamaan vastuuta. Sekä helpoista että vaikeista päätöksistä. Tätä vastuuta ei pidä kiertää luiskahtamalla ilman aihetta jääviyden suojiin.

Jos hyväksyisimme ylikorostetun jääviysperiaatteen, rivien välissä itse asiassa nielisimme päätöksenteon puolueellisuuden. Ja ainakaan minä en pitäisi ministerin luottamuksen arvoisena sellaista henkilöä, jonka ei lähtökohtaisesti voi olettaa käsittelevän asioita asioina, riippumatta siitä onko niiden kohteena mummin serkun kummipoika, innokas puoluetoveri tai kotimaakunnan kellokas.

***

Ollaan silti realisteja. Aina ei kaikilla omien ja yhteisten rahojen pitäminen erillään vain onnistu. Puolueet vetävät yhä nimityspäätöksissä kotiinpäin silloinkin, kun toisin väitetään.

Tähän lääkkeeksi tarvitaan ennen kaikkea avoimuutta ja ärhäkkää seurantaa, ei jäävistelyä. tietysti entistä selvempää ja yksiselitteisempää lainsäädäntöä ja sen tulkintaa. Etteivät lain kirjain ja maan tapa pääse liihottelemaan aivan eri suunnille.

Psst...! Psssst...!

Antti Marttinen — Wed, 10 Feb 2010 10:12:38 GMT

Ja vielä toistaiseksi ssshhhh!

Laki uusista eläkesäästäjien ps-tileistä tuli voimaan vuodenvaihteessa, mutta toistaiseksi on aivan hiljaista. Tosi toiminta alkaa vasta huhtikuussa.

Nyt vain odotellaan, sillä pankit ja rahastoyhtiöt eivät mielellään kerro etukäteen kilpailijoille, millaisia ps-tuotteita ne kohta tarjoavat – ja mihin hintaan.

Silti pinnan alla käy kova kuhina. Huhtikuussa alkaa ilotulitus.

***

Tähän on monta syytä.

Ps-tilien myötä pankkien ja alan yritysten hyllyillä on pitkästä aikaa jotain uutta tavaraa myytäväksi säästäväisille asiakkaille. Tavallisissa säästötileissä ei ole ollut paljoa kehumista sen jälkeen, kun islantilaiset korkosoturit nostivat kytkintä. Eikä rahastojen tuotoissa, jos sihti on yltänyt vähänkään yli vuoden. Puhumattakaan osakesäästämisestä, josta ei puhuta.

Tänä keväänä on liikkeellä paljon ”liikkuvia äänestäjiä”. Moni kurkkii tuttua ykköspankkiaan pitemmälle. Tämä on tilaisuus pienemmille yrittäjille – ja markkinaosuustaiston paikka isoille.

Vaikka ps-tilin siirtäminen yhtiöstä toiseen onnistuu toisin kuin vakuutussäästäjiltä tähän asti, on helppo veikata, että pääosa markkinakakusta jaetaan aika pian. Asiakkaat puntaroivat vaihtoehtoja aikansa – ja asettuvat sen jälkeen taloksi yhden palveluntarjoajan huomaan.

***

Mahdolliset ps-tilisäästäjät ovat pankkien näkökulmasta kaikin puolin hyviä asiakkaita. Rahoistaan huolta pitäviä, tavoitteellisia ja ehkä kiinnostuneita muistakin palveluista. Kunhan se kiinnostus ensin herätetään.

Ps-tileistä voikin tulla pankkien varainhoidon sisäänheittotuotteita. Ja varainhoito taas on alue, joka nyt on vahvasti muodissa. Miljonäärien lisäksi alkaa kiinnostaa jo keskiluokankin säästöjen hallinnointi.

***

Ps-tuotteita tulee olemaan laidasta laitaan. Toisessa päässä tarjotaan hyvin yksinkertaista säästötiliä sille, joka haluaa vain helpolla ja turvallisella tavalla hyödyntää verovähennystä.

Toisella laidalla on sitten luvassa omaehtoista osakesäästämistä ja varainhoitoa.

Palvelujen hinnoittelussa haetaan ensin suuntaa, mutta sekin haitari asettunee tietylle tasolle aika pian.

***

Tavallisen säästäjän kannattaa keväisen humun keskellä huolella punnita omia tarpeitaan ja eri vaihtoehtoja. Kannattaako ps-tili ylipäätään ja jos, niin millainen?

Todennäköistä on, että ylilyöntejäkin tarjonnassa sattuu. Esimerkiksi verovähennystä ylikorostetaan. Kysehän on pääosin vain veronmaksun lykkäämisestä.

***

Taloustaidon lukijoille tarjotaan tietoa ps-tileistä koko kevään ajan. Kerromme niiden verotuksesta, eri tuotteista ja vaihtoehdoista – ja myös niistä sudenkuopista, joita on syytä välttää. Ps-tilit ovat laajasti esillä myös Veronmaksajien Vero2010 –tapahtumassa.

Samaan aikaan toisaalla

Antti Marttinen — Tue, 02 Feb 2010 08:25:03 GMT

Erään helmikuun ensimmäisenä maanantaina valtiovarainministeriön ylijohtaja Jukka Pekkarinen kertoi, että Suomen julkinen talous ajautuu umpikujaan. ”Ilman sopeutustoimia joudutaan kestämättömään tilanteeseen.”

Ongelman ratkaisemiseksi hän manasi ennen kaikkea rakenteellisia toimia, mutta sen lisäksi kaikkien menojen kriittistä arviointia ja supistuksia sekä verojenkin kiristyksiä.

Vai niin, saisikohan tästä jonkun pikku uutisen raapaistuksi seiskasivun alalaitaan, pohti Pekkarista kuunteleva toimittaja.

***

Samaan aikaan toisaalla katkesivat neuvottelut kuntien työntekijöiden palkoista. Erimielisyyttä oli yllättäen rahasta. Edellisen yhdentoista prosentin palkankorotuksen jatkeeksi piti saada nyt tarjottua enemmän, koska joku muukin on saanut.

***

Samaan aikaan toisaalla katkesivat myös kuljetusalan sopimusneuvottelut. Sen seurauksena AKT:n Timo Räty uhkasi pysäyttää Suomen viennin ja tuonnin satamiin parin viikon kuluttua.

***

Samaan aikaan toisaalla katkesivat myös työmarkkinapamppujen vuoden kestäneet jutustelut siitä, miten eläkkeelle jäämistä saisi myöhennettyä muutamalla vuodella niin, että eläkeikää ei koroteta.

Tosin se Jukka Ahtelan johtama hyvinvointityöryhmä, jossa pelattiin lähinnä veronmaksajien rahoilla, sai kyllä työnsä tehtyä ja ehdotti kaikkea hyvää uusien työryhmien mietittäväksi.

Mutta Jukka Rantalan varsinaisen eläketyöryhmän jäsenet istuivat hiljaa pistimet selässään. Toisten takana tökkivät yritysjohtajat ja määräsivät, että tuumaakaan ei liikuta. Toisten takana koputtelivat ammattiliittojen pomot ja määräsivät, että tuumaakaan ei liikuta.

Eikä siis tuumaakaan liikuttu.

Sitten jäätiin kinaamaan siitä, liikuttiinko kuitenkin. Ja pitikö yleensä liikkuakaan vai ovatko kaikki asiat jo muutenkin ihan mallillaan ja koko rypistys turha?

***

Samaan aikaan toisaalla valtiovarainministeri Jyrki Katainen haukkui yritysjohtajat, jotka loikkaavat hyvävoimaisina kuusikymppisinä eläkkeelle ja näyttävät muille huonoa esimerkkiä.

***

Samaan aikaan toisaalla Sanoma Magazinesin loistokuntoinen ja työn iloa säteilevä Suomen johtaja Raili Mäkinen vietti ensimmäistä eläkepäiväänsä 65-vuotiaana.

Hän jäi eläkkeelle tehtävästä, johon siirtyi kilpailevasta lehtitalosta kymmenen vuotta aikaisemmin, parhaassa eläkeputkeen siirtymisiässä. Tällaisiin rekrytointeihin on viime vuosina harvemmin sorruttu. Tuossa iässä työntekijältä nykyään kysytään, onko parempi lähteä vai itkeä ja lähteä.

***

Samaan aikaan toisaalla Martti Hetemäen verotyöryhmä piti kokoustaan ja yritti kehitellä jonkinlaista järkevää lähestymistapaa verotuksen muuttamiseen tilanteessa, jossa poliitikkojen hermo alkaa pettää ja yksi jos toinenkin alkaa vaatia, että nyt sitä ja sitä yksityiskohtaa pitäisi viilata ja välittömästi. Nyt heti.

***

Samaan aikaan toisaalla kansanedustajat valmistautuivat iloiseen jälleennäkemisen hetkeen. On aika palata levänneenä ja uusia raikkaita ajatuksia täynnä pitkältä ja mukavalta joululomalta. Hyvä niin, sillä vielä on jaksettava monta kuukautta ennen kuin kesäloma koittaa.

***

Samaan aikaan toisaalla joku hyräili tuoretta euroviisuvoittajaa ”työlkii ellää mut kaupall rikastuu…” Niinhän se.

***

Samaan aikaan toisaalla uusi lumipyry lähestyi Etelä-Suomea. Eikä maan hallitus pystynyt sillekään mitään.

Leikkauslistan matematiikkaa

Antti Marttinen — Tue, 19 Jan 2010 21:06:36 GMT

Vanhasta luopuminen on vaikeaa. Lapsiperheenkin koti pyrkii jatkuvasti muuttumaan romuvarastoksi.

Nurkat pursuavat lasten pölyttyviä pehmoleluja, kaapit ovat täynnä äidin vaatteita ja mitä yllättävimmistä paikoista löytyy isän ”näillä voi vielä olla joskus käyttöä” johtoja, kaapeleita ja jouluvalojen jäänteitä.

Puhumattakaan vanhoista tietsikoista, leipäkoneista, kännyköistä, telkkarinraadoista, vohveliraudoista…

Tiedämme toki hyvin, että kun ostetaan uutta, joskus täytyy myös hankkiutua jostakin vanhasta eroon. Harvennukseen maltetaan kuitenkin ryhtyä vasta, kun on pakko. Laaditaan tavaroiden leikkauslista.

***

Olisiko suhtautumisessamme julkisiin tiloihin jotain vähän samanlaista?

Pidämme kynsin hampain kiinni homeisimmastakin rötiskästä, jonka päällä lukee päiväkoti, koulu tai kirjasto. Pistämme silmät ummessa nimemme mihin tahansa ”vastustamme kaikkea” –adressiin, jos joku aikoo niihin kajota.

Paljon kitsaammin suhtaudumme jo ehdotukseen uuden julkisen tilan rakentamisesta. Itse asiassa todennäköisempi taitaa olla ”jyrkkä ei meidän kulmille” –kampanja kuin avoin kannatus.

***

Silti terve järki sanoo, ettei mikään kunta voi kehittyä vain niin, että kaikki vanha säilytetään ja sen päälle rakennetaan koko ajan uutta.

Jos nyt lähdettäisiin nollasta, monet koulut, päiväkodit ja terveyspisteet olisivat eri paikassa. Ne palvelisivat paremmin asukkaita siellä, missä he nykyisin asuvat ja liikkuvat. Ei siellä, missä ennen kuljettiin.

Nollasta ei koskaan lähdetä. Mutta lapsiperheet muuttavat uusille alueille, yksityiset palvelut ja työpaikat muuttavat toiseen paikkaan, kulkureitit vaihtuvat. Hyvä palvelurakenne on sellainen, että se seuraa joustavasti mukana.

Ei taloja tietenkään siirrellä ketterästi sinne tänne, ne ovat tiukasti maassa kiinni. Mutta toiminnot voivat muuttaa ja muuttua.

***

Muinaisessa Onsovitun kunnassa asukkaiden haikailut murskattiin pitkällä leikkauslistalla, jonka virkamiehet laativat. Poliitikot kävivät kyykkyyn heidän taakseen ja mutisivat, että ei voi mitään, nyt on hätätila ja pakko. Parempi kertarutina kuin ainainen kitinä.

Nykyään tuollainen menettely on tuhoon tuomittu, kuten on nähty. Julkisuusyhteiskunnassa toimii leikkauslistan matematiikka.

Sen mukaisesti yksittäisen karsintakohteen epäilijöistä tulee nopeasti koko pitkän listan vastustajia. Olisihan perin itsekästä vastustaa vain ”meidän koulun” lopettamista ja hyväksyä muut. On humaanimpaa vastustaa kaikkea yhtäläisesti ja solidaarisesti.

Yksittäisen hankkeen kritisointi vaatii – periaatteessa – myös jotain tietoa asiasta. Pitkän listan vastustajaksi voi liittyä hyvästä sydämestä ja ilman sen kummempaa perehtymistä.

Kun tuhat vastustajaa on koossa, toinen mokoma tulee ihan sympatian vuoksi. Isommassa kaupungissa voi vielä lisätä koko joukon nollia perään.

***

Hyvää kuntaa ei rakenneta leikkauslistoilla.

Toisaalta muutosten jäädyttäminenkään ei pitkälle johda. Se käy kalliiksi, mutta ennen kaikkea se tarkoittaa heikkenevää palvelua, jos ihmiset muuttavat, mutta palvelut jäävät sijoilleen. Rapistuminen alkaa vääjäämättä.

Me kuntalaiset osaamme kasata valtuutettujemme niskaan aimo annoksen säilyttämisen paineita. Ei sitä ja ei tätä. Toivottavasti heillä itsellään riittää rohkeutta ja viisautta kuunnella meitä, mutta tarkastella myös asioiden toista puolta.

Uusi nimi presidenttigallupiin?

Antti Marttinen — Tue, 29 Dec 2009 08:49:29 GMT

Olen arvostanut pääministeri Matti Vanhasta ilmeisesti juuri niistä syistä, jotka pahimmin ovat rapisuttaneet hänen kansansuosiotaan.

Olen jotenkin kunnioittanut sitä vähäeleistä – jahkailevalta ja päättämättömältä vaikuttavaa - toimintatapaa, jota hän on pääministerinä edustanut.

Juuri tuolla tavoin monipuoluehallituksen pääministerin täytyy työskennellä, jos haluaa saada jotain muuta aikaan kuin riitaa. Ei siihen hommaan kuulu tomera touhotus ja terhentely. Tai niin sanottu tahtopolitikointi.

Ymmärrän kyllä, että tämä on aiheuttanut harmaita hiuksia politiikan toimittajille, jotka toimituksen pomo on usuttanut taas uuden mehevän riidan perään. Mitä tehdä, kun haastavaan kysymykseen tulee vastaukseksi pelkkä vino hymy ja ystävällinen toteamus, että ”eiköhän tästä parin viikon sisällä saada yhdessä ratkaisu.”

Ei Vanhasen yksityiselämäkään ole nostattanut minussa kauhunväreitä. Ottamatta kantaa yksityiskohtiin, jotka eivät minulle edes millään tavoin kuulu, olen kokenut jotenkin luottamusta herättäväksi sen, että pääministeri on ilmiselvästi lihaa ja verta eikä pelkkä pakastekala.

Vanhasella on ollut poliittiset kuningasajatuksensa joiden kanssa olen joskus ollut samaa mieltä ja aika usein eri mieltä. Sekin on – ihan ikiomasta näkökulmastani katsoen – aivan kohtuullinen rekordi.

Eli tällä maalla olisi voinut olla paljon huonompikin pääministeri. Mahdollisista keskustan puheenjohtajista en sano mitään, etten tule sotkeneeksi itseäni politiikkaan.

***
Silti Vanhasen ilmoitus luopumisesta oli ihan viisas ratkaisu, kun ottaa huomioon kaikkien jo julkistettujen tietojen lisäksi sen, mitä tällä viikolla ilmestyvän Taloustaidon luottamuskysely kertoo.

Siinä reilu tuhat Taloustaidon lukijaa vastasi kysymykseen, keneen politiikan päättäjiin he luottavat niin, että antaisivat vaikka oman lompakkonsa heidän hoidettavakseen. 45 nimen listalta sai valita niin monta kuin haluaa.

Vain 2,8 prosenttia nimesi istuvan hallituksen pääministerin mukaan tähän joukkoon. Peräti kaksikymmentäkaksi muuta tuttua ja tuntematonta politiikan päättäjää ja johtavaa virkamiestä sijoittui hänen edelleen.

Sattumoisin edellinen pitkäaikainen pääministeri Paavo Lipponenkin juuri sijaa paremmaksi.

Vaikka kyse oli Taloustaidon lukijoista eikä koko Suomen kansasta, näidenkin vastausten viesti on päivänselvä. Ei noin kaukaa takamatkalta voi millään nousta reilussa vuodessa eduskuntavaalien voittajaksi (ja samalla edes jotenkuten kunniallisesti hoitaa pääministerin töitä).

Oli valtava epäsuosio ansaittua tai kohtuutonta, Vanhanen teki luopuessaan ainoan viisaan johtopäätöksen.

***
Taloustaidon kysely ei muutenkaan käsitellyt hellästi aktiivipoliitikkoja. Lähes kautta linjan kaikkien luottamus oli laskenut vuoden takaisesta. Poikkeuksen teki kaikkien gallupien sankari, eduskunnan puhemies Sauli Niinistö, jonka talouskykyihin luotti lähes puolet vastaajista.

Ainoa edes Niinistön lähimaastoon yltänyt nimi oli kyselyssä valtiosihteeri Raimo Sailas. Olisi aika yllättävää, jos presidenttigallupien kykyjenetsijät eivät nostaisi näin luotettua miestä demarien vaisuhkon ehdokasgallerian jatkeeksi?