Marttinen

Toiselta puolen Eurooppaa

Antti Marttinen — Wed, 08 May 2013 09:06:25 GMT

Keväällä Madridissa ensimmäinen vastaan kävelevä nuorukainen pyytää tulta tupakkaan. "Mistä tulette? Ai Suomesta? Teillähän on se mahtava koulujärjestelmä..!"

Huhtikuinen käynti jättityöttömyyden riivaaman Espanjan pääkaupungissa avasi silmiä ja pakotti ajatuksen juoksemaan.

Suomen koulut ovat siellä todella maineessa. Edellispäivänä oli Madridin lähetystömme edessä parinsadan hengen mielenosoitus, jonka päätteeksi oppilaiden vanhemmat kävivät luovuttamassa symbolisen turvapaikkahakemuksen päästä Suomeen kouluun.

Missä tahansa maailmalla kiertääkin, suomalainen koulu on suorastaan hämmentävän tunnettu ja arvostettu.

Espanjan kokemukset tuntuivat erityisen virkistävältä suihkulta, kun takana oli kotoinen yhden opettajan ympärille punoutunut koulukohu, jossa kaikessa tuntui olevan vikaa; opettajissa, oppilaissa, kouluissa, kouluviranomaisissa…

***
Moni muukin asia näyttää vähän toisenlaiselta espanjalaisin silmin. ”EU ja euro on ollut parasta, mitä meille espanjalaisille on ikinä tapahtunut”, oli tyypillinen vastaus kysymyksiin, miksi talousromahduksen maassa ei ole noussut eurokriittistä liikehdintää.

Sijoittakaapa tuohon Espanjan tilalle nollakorkojen ja kolmen Aan Suomi, niin ette ikinä kuule sellaista lausetta täällä. Ette edes niiltä, jotka oikeasti ovat sitä mieltä, koska eurooppalaisuutta kiittämällä saa Suomessa nykyisin vain hölmön maineen.

***
Mutta palataan kouluun. Suomalaiset vientimiehet ja –naiset ovat miettineet päänsä puhki, miten tällaisen ilmiön voisi tuotteistaa. Paradoksi on siinä, että suomalaisen koulujärjestelmän ydin on, että se on julkinen ja yhteinen kaikille. Ei sellaisen seikan kertomisella voi paljoa tienata.

On toki helppo kuvitella, että jos Ruotsi olisi vastaavassa maineessa, taidokkaat markkinamiehet olisivat jo vakuuttaneet, että menestyksen salaisuus on IKEAn koulukalusteissa ja Henkkamaukan koulupuvuissa…

Me joudumme todennäköisesti vain toivomaan, että menestyvän koulumaan maineesta saadaan välillistä hyötyä, joka poikii ihan jossain muualla.

Hyvä mainekin on joskus rahan arvoista. Yhdysvaltoihin juurtuneella – todellisuuspohjaltaan aika köykäisellä – ”maa joka maksoi velkansa”-maineella on kaikunsa yhä nykyisin. Se maine on yksi nykyisen AAA-asemamme kivijaloista ja sitä kautta miljardien arvoinen.

Antti Marttinen

Sotessa ja rakkaudessa

Antti Marttinen — Mon, 22 Apr 2013 07:00:26 GMT

Kuntaremontti ja sosiaali- ja terveyspalveluiden rakenneuudistus ovat Jyrki Kataisen hallituksen kunnianhimoisimpia hankkeita. Ne vaikuttavat vahvasti tavallisen kansalaisen arkeen ja myös veronmaksajan kukkaroon.

Kumpikaan yhteenkietoutuva hanke ei ole helppo toteuttaa. Se on näkynyt alusta alkaen kangerteluna, kompasteluna ja riitelynä.

Nyt on päästy niin pitkälle, että kuntarakennelaki yritetään puristaa läpi eduskunnan jo tämän kevään aikana. Hallituksen esityksen kuntalain kokonaisuudistuksesta pitäisi valmistua keväällä 2014 ja laki saada voimaan 2015 alusta lukien.

Koko kuntahankkeen onnistumiselta vietiin kuitenkin pohja jo siinä vaiheessa, kun johtavat hallituspuolueet lupasivat, että missään ei edes uhata pakkoliitoksilla. Sen jälkeen hallitus on ollut kuin nyrkkeilijä, joka astuu kehään kädet selän taakse sidottuna.

***
Soteuudistuksesta taas on syntynyt kuva, jossa vahva asiantuntemus on sysätty syrjään ja ministerit mätkivät toisiaan.

Nyt kaikkien kommellusten jälkeen lakeja yrittää kirjoittaa peräti 35-henkinen kansankokous, kun edellisen asiantuntijaryhmän tuotoksilla pyyhittiin pöytää. Aikaraja on asetettu tämän vuoden loppuun.

Odotukset eivät ole tältäkään osin kovin korkealla.

***
Näyttää siltä, että molempien uudistusten ratkaisevat taistelut venyvät vuoden 2014 syksyyn. Silloin edessä ovat jo muutaman kuukauden päästä eduskuntavaalit ja takana EU-vaalit, joista voi jo nyt ennustaa hallituspuolueille erittäin vaikeita.

Kuka uskoo, että silloin kuuden puolueen hallitusrintama yhtenäisenä ajaa läpi tiukkoja päätöksiä näissä isoissa asioissa, kun rivit eivät ole pysyneet kasassa tähänkään asti?

En minä ainakaan.

Veikkaan, että lopputuloksena on korkeintaan erittäin vesitetty kompromissi, jos sitäkään. Tai sitten iso osa uudistuksista lykkääntyy kokonaan vaalien yli ja uusi hallitus aloittaa taas alusta.

Sotessa ja rakkaudessa ovat kuitenkin kaikki keinot sallittuja. Nyt on jo pistetty pystyyn Petteri Orpon johtama poliittinen hätäaputyöryhmä solmimaan kiireesti yhteen kuntapaketin ja soteuudistuksen sotkuisia lankoja. Entä jos vielä tänä keväänä pantaisiin vaihtoon koko näistä hankkeista vastannut ministerikaarti, hyviksiä ja pahiksia erottelematta. Urheilussa tämä on tuttua; paraskin valmentaja saa lähteä, jos homma ei toimi.

Ehkä silloin päästäisiin loppukiriin uudelta pohjalta, ilman arpisia haavoja ja arvovaltatappioita?

Antti Marttinen

"Luottamus hyv�, kontrolli parempi"

Minna Pet�inen — Thu, 18 Apr 2013 04:49:47 GMT

Suomessakin pankit ovat saaneet niskoilleen monenlaista uutta sääntöä finanssikriisin jälkeisinä vuosina. Ja tulossa on vielä paljon lisää.

On direktiiviä kriisinhallinnasta ja talletussuojasta, vakavaraisuuden ja maksuvalmiuden sääntelyä ja parin vuoden ajaksi myös tilapäinen pankkivero.

Sääntely ei ole ilmaista ja myös asiakkaat joutuvat maksamaan osansa sen kustannuksista, totta kai. Se näkyy esimerkiksi korkomarginaalien nousuna ja pienten yritysten tiukentuneena lainansaantina.

***
Mutta mistä silloin maksetaan, mikä on valvonnasta saatu hyöty?

Pankkitoiminta jos mikä perustuu luottamukselle. Luottamuksen arvoa on käytännössä mahdoton mitata. Se kuitenkin tiedetään, että merkitys on valtava, oikeastaan kaiken alku ja loppu.

Niinpä kun sääntely maksaa suomalaiselle rahoitusalalle pitkällä aikavälillä jopa useita satoja miljoonia, luottamuksen rapistuminen tulisi monta mittaluokkaa kalliimmaksi. Sääntely kirpaisee, luottamuksen puute voi tappaa.

Ja se on jo nähty, että luottamusta ei rakenneta muulla kuin säännöillä, valvonnalla ja suojapuskureilla. Siitä on jo nähty maailmalla kylliksi esimerkkejä, mitä tapahtuu, jos asiat jäävät pelkän hyvän tahdon ja rahoitusalan kekseliäisyyden varaan.

On silti hyvä, että rahoitusala pitää äänekkäästi puoliaan ja muistuttaa sääntelyn kuluista. Sääntelyä tarvitaan, mutta ei mitään poliitikkojen omantunnon rauhoittamiseksi rakennettua turhaa, kallista ja tehotonta valvontakulissia.

Kaikkia tulevia kriisejä ei voida sääntelylläkään estää, mutta ehkä niiden todennäköisyyttä voidaan hiukan vähentää ja ennakoimalla lieventää tuhovaikutusta.

Eli Leniniä vapaasti mukaillen: luottamus on parempi, kun kontrolli on hyvä.

***

Verotus heittelee pankkialaa nyt suuntaan ja toiseen.

Suurimpana peikkona on pidetty EU:n rahoitusmarkkinaveroa, jonka valmistelun piiristä Suomi rimpuili irti, ei vähiten finanssialan tehokkaan kampanjoinnin säestämänä. Merkittävä syy oli pelko siitä, että pörssit ja muut valuisivat pois Suomesta maihin, joissa veroa ei otettaisi käyttöön.

Nyt sitten jäädään odottamaan, tapahtuuko päinvastainen siirtymä, kun olemme ulkopuolella? Tosin viime aikoina on puhuttu, että parhaassa tapauksessa ajaudumme lose-lose-tilanteeseen; pääsemme maksamaan, mutta emme keräämään tätä pelättyä veroa. Jos niin käy, kenelle pitää lähettää kiitoskukat?

***
Tänä vuonna joka tapauksessa tuli Suomessa voimaan väliaikainen pankkivero vuosille 2013-2015. Sen määräksi on rohkeimmillaan arvioitu 170 miljoonaa vuodessa. Voi hyvin olla, että summa jää lopulta reilusti pienemmäksi, kun pankit järjestelevät toimintojaan.

Niin tai näin, rahoitusala taitaa päätyä veromuutoksissa lopulta plussan puolelle. Rahoitus- ja vakuutustoimiala kertoo nimittäin maksaneensa vuonna 2011 yhteisöveroja liki 800 miljoonaa
euroa.

Tästä on helppo laskea, että yhteisöverokannan alentaminen kyseisen vuoden 26 prosentista ensi vuoden 20:een tarkoittaa alalle lähes 200 miljoonan euron kevennystä.

Näin verottaja lopulta ottaa – mutta antaa sitten vähän enemmän takaisin. Ehkä tämä sitten puolestaan näkyy lainanhakijan kannalta positiivisina muutoksina?

Antti Marttinen

Aika monta hyv�� syyt� kotitalousv�hennykseen

Antti Marttinen — Tue, 12 Mar 2013 14:18:15 GMT

Työllisyys on aina ollut suosittu perustelu mille tahansa hankkeelle, vaikka tavoitellaan paljon muutakin hyvää - ja usein jopa tärkeämpää.

Totta kai vetoaminen työllisyyteen edistää hankkeen läpimenoa. Mutta vaikutuksen todistaminen jälkikäteen on sitten käytännössä mahdotonta. Tutkimuksissa harvemmin mikään viisari heilahtaa. Tämä siitä huolimatta, että monet työllisyydellä ryyditetyistä hankkeista ja kokeiluista ovat olleet ihan järkeviä.

Ongelma on siinä, että oikea elämä ei ole laboratorio. Kulloinenkin hanke vaikuttaa yhdessä satojen muiden tekijöiden kanssa. Jos ne ovat samansuuntaisia, vaikutukset yhdessä voivat olla isojakin. Silloin niistä on äärettömän vaikea erotella juuri tutkitun toimen vaikutus.

Ja jos muut seikat vaikuttavatkin ihan eri suuntaan? Miten todistat tutkimuksella, että kehitys olisi ollut vielä paljon pahempi ilman tätä ja tätä..?

***
Mainio esimerkki näistä erittäin fiksuista ratkaisuista on verotuksen kotitalousvähennys. Sillä on jopa tutkitusti ollut oikein myönteiset työllisyysvaikutuksensa. Mutta jos sitten oletetaan, että kotitalousvähennyksestä ei olisi yhtään mitään muuta hyötyä kuin työllistäminen, työpaikalle tulee tutkimusten mukaan hintaa.

Näinhän rehellisen tutkijan pitää olettaakin. Jos kysytään yhtä, ei saa miettiä muuta. Täytyy rajata, rajata ja rajata. Yhteiskunnallisen päättäjän pitää sitten puolestaan osata ymmärtää kokonaisuus, josta tutkittu viipale on pieni osa.

Valitettavasti kaikki eivät osaa erottaa näitä kahta asiaa. Fiksuistakin tutkimuksista vedetään joskus hölmöjä johtopäätöksiä.

***

Mitä muita kuin työllisyysvaikutuksia kotitalousvähennyksellä on? Virkistetään vähän muistia.

Ensinnäkin todella iso vaikutus harmaaseen talouteen, sekä konkreettisesti että erityisesti asennetasolla.

Ennen vähennystä suurin osa kotiremonteista tehtiin pimeästi. Kuitin pyytäjälle ei kukaan suostunut töihin. Kuitin pyytäminen oli epäluottamuksen osoitus ja viittaus siihen suuntaan, että remontin teettäjä on typerä pilkunviilaaja, jota pitää välttää.

Enää vain tyhmä teettää kotiremonttinsa pimeästi.

Harmaan talouden asiantuntija Markku Hirvosen karkean arvion mukaan kotitalousvähennys tuottaa pelkästään harmaan talouden vähenemisenä 400 miljoonaa euroa vuodessa. Arvio on summittainen, mutta kertoo mittaluokasta. Tällaiset vaikutukset eivät useinkaan ole mukana, kun työllistämisen teoreettista hintaa lasketaan.

***
Entä sitten kotiremonttien laatu ja kuluttajasuoja? Ennen vanhaan suoja kesti korkeintaan kunnes pimeän sähkömiehen perävalot katosivat horisonttiin.

Ei kuittikaan ole tae työn laadusta. Mutta veikkaan vahvasti, että noin keskimäärin kuitilla tehdään parempaa jälkeä kuin pimeästi. Puhumattakaan, jos verrataan työn jälkeä meidän poropeukaloiden omakätisesti näpertämiin ”korjauksiin”.

Rahallisesti remontit ovat olleet suurin kotitalousvähennyksen käyttökohde. Tiedämme hyvin, että työ – ja siitä tehtävä vähennys – on vain murto-osa remontin kustannuksista. Kuinka iso kotimaista kulutusta ja toimeliaisuutta elvyttävä tekijä nämä remonttien kokonaisvaikutukset ovatkaan?

Toki remontteja tehtäisiin ilman vähennystäkin. Mutta varmasti vähemmän ja pienemmillä veroilla.

***
Kotisiivousyrityksiä ei ennen vähennystä ollut käytännössä lainkaan. Siivoustyöt tehtiin töitten jälkeen itse tai teetettiin pimeänä alipalkatuilla ihmisillä, joilla ei ollut eläketurvaa, sosiaaliturvaa tai vakuutuksia. Nyt on ja kotisiivouksesta on tullut entiseen verrattuna arvostettua ammattityötä.

Kotitalousvähennyksellä onkin ollut iso vaikutus aivan tavallisten suomalaisten perheiden arkeen. Varsinkin, jos molemmat käyvät töissä verorahoja tienaamassa. Miten mittaamme rahassa tällaista elämänlaadun paranemista, vaikka sen pitäisi olla politiikan tärkeimpiä päämääriä?

Entä vanhusten hoivapalvelut, joiden tarve on valtavassa kasvussa? Kotitalousvähennys tukee kotona asumista, kun vanhukset voivat joko itse ostaa siivousta, kunnossapitoa ja hoivapalveluita tai heidän lapsensa ostavat niitä heille.

Tässäkin suurin vaikutus kohdistuu vanhuksen elämänlaatuun, jota on vaikea rahassa mitata. Vähän helpompi on yrittää arvailla, kuinka suuri osa hänen palveluistaan pitäisi muutoin yrittää tuottaa julkisin varoin ja kuinka paljon kalliimmaksi se meille veronmaksajille silloin tulisi.

Tässä vain muutamia esimerkkejä siitä, kuinka monitahoinen vaikutus kotitalousvähennyksellä on.

Puhumattakaan siitä, kuinka se ohjaa kulutusta kotimaisten palvelujen ostamiseen ulkomailta tuotujen kulutustavaroiden sijaan. Tälläkin on iso ja myönteinen kansantaloudellinen vaikutus.

***
Kohdistuuko kotitalousvähennys sosiaalisesti oikeudenmukaisella tavalla? Entä jos vähennys poistettaisiin?

Vähiten siitä kärsisi hyvätuloinen perhe, joka kyllä teettäisi remonttinsa ja siivouksensa jatkossakin. Todennäköisesti toki taas pimeästi ja vähän halvemmalla.

Ketkä kärsisivät? Rehelliset siivous-, remontti- ja hoivayritysten työntekijät, joilta jäisi palkka saamatta. Jos harmaalta puolelta töitä löytyisikin, eläke ei karttuisi ja sosiaaliturvasta jäisi pelkkä perusturva. Tuhansien vanhusten pärjääminen kotioloissa vaikeutuisi tai tulisi mahdottomaksi.

En suosittelisi tällaiseen sosiaaliseen kokeiluun ryhtymistä.

ANTTI MARTTINEN

PS. Viime syksynä sai paljon julkisuutta se, että jatkossa kotitalousvähennystä voi saada myös muissa EU-maissa teetettyjen töiden osalta. Se sotii koko vähennyksen henkeä vastaan.

Mutta miten merkittävä muutos on käytännön kannalta? Sitä voisi ehkä verrata jonkun lääkkeen sivuvaikutusten luetteloon, jossa kerrotaan, että ”äärimmäisen harvinaisissa tapauksissa saattaa aiheuttaa niskan punotusta ja kutinaa pikkuvarpaassa…”

Eli ei sillä ole elävässä elämässä mitään merkitystä, varsinkin kun virkamiehet osasivat kirjoittaa lainkohdan kiitettävän byrokraattiseen muotoon. Jos vuodessa useampi kuin puolen tusinaa ihmistä tätä mahdollisuutta käyttää, olen suuresti yllättynyt.

Ja jos tämän perusteella muodostaa mielipiteensä koko vähennyksestä, silloin… häntä heiluttaa koiraa.

"Vie sie, mie vikisen"

Antti Marttinen — Wed, 06 Mar 2013 13:10:31 GMT

Moni muistelee nostalgian kyynel silmäkulmassa hyvinvointivaltion rakentamisaikoja, jolloin ei pelattu nollasummapelejä. Kun riitti jaettavaa, isotkin muutokset hoituivat niin, että yhdelle annettiin isolla kauhalla ja toiselle vähän pienemmällä. Kaikki kokivat olevansa saamapuolella.

Reipas inflaatio vielä suurensi mukavasti numeroita.

Enää ilmaista jakorahaa ei tipu taivaalta ja inflaatiollakaan ei pääse hämäämään. Nyt uudistukset ovat usein sitä, että siirretään rahaa vasemmasta taskusta oikeaan, tai päinvastoin. Se on usein jopa järkevää, jos toisessa taskussa on reikä.

Aika tehokasta yhteisen rahan kohdistamista on se, että otetaan isolta joukolta kultakin vähän ja tuetaan tai kannustetaan oikein kunnolla jotain pienempää porukkaa. Paradoksaalisesti juuri se tuntuu olevan päättäjille vaikeinta. Mieluummin toimitaan päinvastoin ja kutsutaan sitä solidaarisuudeksi.

Yhtä hyvin tätä voisi kutsua vaikka politiikan eroosioksi.

***

Suomen laidasta laitaan ulottuvalle hallitukselle isojen päätösten teko on osoittautunut vaikeaksi. Näin laajapohjaiselle hallitukselle tyypillistä onkin toivoa, että jotkut muut tekisivät tärkeät päätökset sen puolesta. ”Vie sie, mie vikisen, oo vievinäs väkisin…”

Tällainen hallitus teettää loputtomasti ulkopuolisia selvityksiä, jotka sen ministerit kuitenkin tyrmäävät jo niiden luovutustilaisuudessa. Tällainen hallitus vetoaa kuukaudesta toiseen työmarkkinoihin, että ne tekisivät hallituksen puolesta ratkaisuja, jotka pakottaisivat hallituksen itsensäkin tekemään jotain.

Ja tällainen hallitus salaa toivoo, että luottoluokittajat vähän kovemmin uhkailisivat, jotta päätöksiä voitaisiin tehdä ikään kuin pakkotilanteessa, kriisissä.

***

Emme ole ongelmissamme ainutlaatuisia.

Italian vaaleissa eniten, yli neljänneksen äänistä sai puolue, joka heti ilmoitti, ettei ryhdy hallitusyhteistyöhön kenenkään kanssa. Tällainen halvaannuttaa demokratian. Yksi iso tyyppi istuu keskellä soutuvenettä ja sanoo, että tehkää mitä lystäätte, minä en aio soutaa. Mutta ilmoittaa vetävänsä tapin irti pohjasta, jos muut eivät souda minne käsketään.

Asetelmalla on tiettyjä yhtymäkohtia Suomenkin hallituksen syntyvaiheisiin.

Maailmalla tällaista yhteistyöhaluttomuuden henkeä on kytemässä siellä täällä. Näkyvintä on Yhdysvaltain politiikan jatkuva takalukko.

Tässä olisi tutkimushaastetta yhteiskuntatieteilijöille. Mistä tämä kompromissittomuuden kulttuuri on lähtöisin? Onko se hetken ilmiö vai alati kasvava trendi? Ja ennen kaikkea, miten hoidella yhteisiä asioita, jos niitä ei haluta yhdessä hoitaa?

Opintorahaa, lainaa ja ty�t�

Antti Marttinen — Tue, 19 Feb 2013 14:47:02 GMT

Mihin suuntaan opintotukea pitäisi uudistaa? Sitä pohtii maan hallitus, ja valitettavasti ihmeitä tuskin kannattaa toivoa.

Minä tekisin näin:
1. Kasaisin kaikki opintorahapaukut 2-3 ensimmäiseen opintovuoteen. Korottaisin opintorahaa reilusti.
2. Jatkovuosien opintotuki koostuisi asumisen tuen lisäksi vain opintolainasta, josta vuosittain hyvän osan voisi kuitata opintosuorituksilla.
3. Työnteon tulorajoja kiristäisin reippaasti niin, että tienestit alkavat nopeasti syödä opintorahaa.

***
Korotetulla opintorahalla ja työnteon tulorajoilla pyrkisin siihen, että opintojen alkuvaiheessa keskitytään päätoimiseen opiskeluun. Jos on kova hinku töihin, tuetuista opinnoista voi pitää taukoa.

Tämän kääntöpuolena opiskelupaikkojen ulkopuolelle jääneiden syrjäytyvien nuorten suhteellinen työmarkkina-asema paranisi. Tällä hetkellä opiskelijat ovat työnhaussa ylivoimaisia heihin verrattuna.

Kun opintotukea saava opiskelija tekee töitä, hänelle jää nyt tienatusta satasesta 70-80 euroa käteen.
Työmarkkinatuelta ponnistava taas saa samasta satasesta enintään 20-30 euroa käteen eli kolme kertaa vähemmän.

Käytännössä tämä järjestelmä sotkee koko pienten palkkojen ja osapäivähommien työmarkkinat, kun opiskelijoiden kannattaa tehdä niitä paljon pienemmällä korvauksella kuin kenenkään muun; syrjäytyvän nuoren, osatyökykyisen, pitkäaikaistyöttömän, mielenterveyskuntoutujan, pienituloisen eläkeläisen…

Ja sitten mietitään päät puhki uusia tukimuotoja, joilla nämä kilpajuoksussa kaukaa takamatkalta lähtevät saataisiin työnsyrjään kiinni. Hölmöläisten peitonpaikkuuta.

***
Kun työnteon tulorajat eivät leikkaisi opintolainaa, töitä voisi opintojen alkuvaiheen jälkeen tehdä niin paljon kuin sielu sietää. Tarjolla olisivat avoimesti kaikki vaihtoehdot:

1. Tiukka opiskelutahti ja nopea valmistuminen niin, ettei lainaakaan pahemmin jää maksettavaksi.
2. Opiskelun, harjoittelun ja työnteon limittäminen niin kuin parhaaksi näkee, eikä Kelankaan tarvitse kytätä tulorajojen ylityksiä.
3. Jos voimat riittävät tehokkaaseen opiskeluun ja työntekoon yhtä aikaa, se tulee tässä mallissa oikein kunnolla palkituksi.

Nykyinen opintotukijärjestelmä ylläpitää yhtä aikaa tehottomuutta, eriarvoisuutta ja ulkopuolelle jääneiden syrjimistä. Muutos parantaisi tilannetta kaikilta osin.

Ja jos oikein tosissaan halutaan ajaa oikeudenmukaisuutta opintoihin, nykyinen valmennuskursseihin nojaava pääsykoemalli pitää räjäyttää. Se sorsii köyhien perheiden lapsia, ei suinkaan opintolaina.

Antti Marttinen

Samasta aiheesta myös:

Onko tässä järjen hiventä?

Haahuilu ei sivistä

"On maamme nettomaksaja, siksi j��."

Antti Marttinen — Mon, 11 Feb 2013 12:52:55 GMT

”On maamme köyhä, siksi jää…” todistetaan jo Maamme-laulun toisessa säkeessä.

Miten siis on mahdollista, että Suomi on EU:ssa nettomaksaja vain sillä typerällä verukkeella, että täällä ollaan hyvätuloisempia kuin muualla Euroopassa? Eivätkö Suomen edustajat ole taistelleet kynsin hampain maksuosuutemme minimoimiseksi?

Tästä puhutaan nyt. Ja vielä siitä, kuinka suuri maksaja Suomi lopulta onkaan? Onko maksuosuutemme todellakin 0,31 prosenttia bruttokansantuotteesta, vai kenties prosentin sadasosan – tai jopa kaksi – enemmän? Ja jos on, onko hallitus siinä tapauksessa neuvotellut huonosti ja pettänyt Suomen oikeutetut edut ja kansan vaatimukset?

***
Minusta on tärkeää, että Suomen hallitus ponnistelee maksuosuutemme rajaamiseksi. Niin tekevät kaikki muutkin. EU on menestykseen pyrkivän joukkueen sijasta yhä vahvemmin edunvalvontayhteisö, jossa kaikki pelaavat omaan pussiinsa toisia vastaan. Rikkaat pitävät ahneesti kiinni rikkaudestaan ja köyhemmät yrittävät nyhtää siitä irti murusia.

Vaikka keskinäisen tappelun tuloksena todennäköisesti kaikki yhdessä häviämme, pelitilanne on sellainen, että epäitsekäs ja solidaarinen yhteisen edun puolustaja häviää varmimmin.

Ylipäätään on hyvä, että – myös EU:ssa - kukkaronnyörejä yritetään pitää tiukalla. Avoin shekki päättäjille edistää aina tuhlausta, niin kotona kuin EU:ssa. Löysä raha laiskistaa.

***
Mutta hetkinen..?

Eikös tällainen puhe ole köyhien kyykyttämistä ja syyllistämistä? Jostain syystä meillä eivät edes vähäosaisimpien puolustajiksi ilmoittautuvat puolueet jyrise, että tärkeintä olisi nyt auttaa Euroopan köyhiä ja työttömiä, eikä rutista jostain nettomaksuista? Jostain syystä kukaan ei nyt muistuta, että rikkailla on kyllä varaa nettomaksaa vielä vaikka kuinka paljon enemmän.

Miksi ihmeessä kukaan ei vaadi, että rikkaimpien maiden, siis mm. Suomen, maksuosuutta kasvatetaan tasa-arvon, solidaarisuuden ja oikeudenmukaisuuden nimissä?

Olisiko niin, että tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus eivät olekaan mitään itsestään selviä yleiskäsitteitä, jotka koskevat kaikkia? Olisiko jopa niin, että niitä käytetään täällä kotimaassakin aina tilanteen mukaan, kun se itselle parhaiten sopii?

Eli saman oikeudenmukaisuudenko nimissä vaadimme yhtä aikaa, että rikkaan Suomen pitää maksaa Euroopassa mahdollisimman vähän, mutta rikkaan suomalaisen pitää maksaa Suomessa mahdollisimman paljon?

***
Kuten jo sanoin, hellämielisyys Euroopassa ei lyö leiville. Mutta olisiko tämän opin pohjalta ihan tervettä, että myös Suomen rajojen sisällä asioita joskus tarkasteltaisiin nettomaksajankin näkökulmasta? Siis aidosti pohdittaisiin, kuinka suuri nettomaksuosuus on kullekin kohtuullinen ja oikeudenmukainen?

Myönnän, että on aika kohtuutonta edellyttää poliitikoilta johdonmukaisuutta tällaisissa asioissa, vielä vähemmän kansalaismielipiteeltä. Mutta tulipahan vain mieleeni.

ANTTI MARTTINEN

Onko t�ss� j�rjen hivent�?

Antti Marttinen — Tue, 29 Jan 2013 15:08:43 GMT

Tänään presidentti Sauli Niinistö ja työministeri Lauri Ihalainen isännöivät tilaisuutta, jossa etsittiin keinoja syrjäytymässä olevien nuorten työllistämiseen.

”Tiedämme, että syrjäytyminen voi alkaa jo varsin varhaisessa vaiheessa. Nuorille kriittisiä kohtia ovat peruskoulun jälkeinen syksy ja ensimmäisen työpaikan etsiminen”, Niinistö herätteli yrityksiä.

Hyvä niin, mutta ovatko edes ne kannustimet kohdallaan, joista poliitikot voivat päättää?

***

Tänään puhuttiin syrjäytyvistä nuorista, joilla ei ole opiskelupaikkaa eikä töitä. Toinen nuorisohuoli liittyy litaniaan ”työuria on pidennettävä alusta, keskeltä ja lopusta” Se alusta tarkoittaa opiskelijoita, jotka valmistuessaan kolkuttavat jo keski-iän kynnyksellä.

Tietyiltä osin nämä pulmat ovat toisistaan riippumattomia. Mutta on niillä myös yhtymäkohtansa. Puhutaan vähän niistä.

***
Opiskelijoiden opinnot venyvät ja vanuvat, kun opintojen rinnalla käydään koko ajan töissä. Varsinkin alkuvaiheessa tehdään pääasiassa hanttihommia rahan takia.

Opintotuki on niin pieni, että on pakko käydä töissä. Näin sanovat opiskelijat ja heidän edustajansa itse. Tilastokeskuksen tutkimuspäällikkö Anna-Maija Lehdon mukaan peräti 280 000 opiskelijaa kuuluukin työvoimaan eli käy töissä.

Kuinka moni näistä 280 000:sta syrjäyttää toisen nuoren a) opiskelupaikasta, ja ennen kaikkea b) sellaisesta työpaikasta, johon vähemmälläkin koulutuksella olisi voinut päästä?

Jokainen nuori tekee ratkaisunsa itse, eikä heitä ole missään nimessä aihetta syyllistää. Mutta sitä minä en kerta kaikkiaan käsitä, että yhteiskunta vero- ja tukipolitiikallaan erittäin voimakkaasti kannustaa ja tukee tällaista vinoutumaa.

Kun opintotukea saava opiskelija tekee pientä sivuhommaa, hänelle jää aina tienatusta satasesta 70-80 euroa käteen. Opiskelijan työnteko kannattaa taloudellisesti aina, paremmin kuin ehkä kenenkään muun..

Työmarkkinatuelta ponnistava taas saa samasta satasesta enintään 20-30 euroa käteen eli kolme kertaa vähemmän. Ja vielä hankalan byrokratian niskaansa. Hyviä laskelmia ja kuvioita tästä aiheesta löytyy SAK:n ekonomisti Ilkka Kaukorannan viimesyksyisestä blogista. Tilanne ei siitä ole merkittävästi muuttunut.

***
Eihän tässä ole mitään järkeä!

Opiskelijan kannustimet työhön ovat ylivoimaiset, vaikka häntä pitäisi yhteiskunnan näkökulmasta kannustaa nimenomaan opiskelemaan eikä kaupan kassalle.

Käytännössä järjestelmä sotkee koko pienten palkkojen ja osapäivähommien työmarkkinat, kun opiskelijoiden kannattaa tehdä niitä paljon pienemmällä korvauksella kuin kenenkään muun; syrjäytyvän nuoren, osatyökykyisen, pitkäaikaistyöttömän, mielenterveyskuntoutujan…

Nyt pitäisi kääntää suunta päinvastaiseksi. Opintotukea pitäisi parantaa; alkuvuosille bonusta kokopäiväopiskelusta ja loppuvuosille uskottavampi lainavaihtoehto ja valmistumisen kannusteet. Vastaavasti opiskelijan työnteon taloudellisia kannustimia pitäisi reippaasti karsia niin kauan kuin työtä vailla ja syrjäytymässä on toisia nuoria.

Ensimmäisiä viisaita linjauksia voisi tehdä jo kehysriihessä.

Antti Marttinen

Lisää aiheesta: "Haahuilu ei sivistä"

Mykk�koulusta el�kkeelle?

Antti Marttinen — Fri, 18 Jan 2013 22:06:27 GMT

On ikävää, että keskustelu eläkeiästä lukkiutui pari vuotta sitten eduskuntavaalien tuiskeessa.

Se pakotti puheet on-off -vaihteelle. Yhtäällä heitetään ilmaan kansantaloudellisia laskelmia, AAA-luokituksia ja kestävyysvajeita. Sitten vaaditaan, että eläkeikää pitää nostaa niin ja niin paljon. Ja kaiku vastaa, että ei käy, ei käy, ei käy…

Molempien puheista puuttuu ihmisten elämä, vaikka siitä nimenomaan on kyse.

***
Eläketurvakeskuksen pyynnöstä Suomen eläkejärjestelmää selvittänyt professori Nicholas Barr antoi tammikuun alussa nykyisestä mallistamme pääasiassa hyvän arvion. Meillä homma on hanskassa paremmin kuin monessa muussa maassa.

Silti myös Barr kannustaa nykyistä myöhempään, mutta joustavampaan eläkkeelle siirtymiseen. Hän ehdottaa, että eläkkeestään voisi saada maksuun 25, 50 tai 75 prosenttia ja loppuosuus karttuisi edelleen työansioiden perusteella.

Barr on aivan oikeilla jäljillä. Me jokainen elämme erilaisen elämän, teemme erilaisen työuran. Suurta viisautta olisi tuoda lisää – kannustavaa – joustoa myös siihen vaiheeseen, kun ollaan siirtymässä töistä eläkkeelle.

Nykyinen 63-68 vuoden joustava eläkeikä on hyvä alku, mutta vasta alku.

***
Ikävuodet jostain 55:stä ylöspäin ovat tänä päivänä työpaikoilla yhtä sotatannerta – tai mykkäkoulua. Moni työnantaja on vaivoja säästämättä tehnyt kaikkensa, jotta pääsisi ikääntyvästä porukastaan äkkiä eroon.

Tai sitten on vain kyräilty ja pidetty mykkäkoulua. Työnantaja ei tiedä työntekijän suunnitelmista eikä myöskään päinvastoin.

Rakenna siinä sitten hyvää työilmapiiriä, jaksamista ja pitkiä työuria.

***
Johonkin takavuosien sosiaalitupoon kirjattiin (kuolleeksi jäänyt) lause ikääntyvien työntekijöiden kehityskeskusteluista. Ensin ajatus kuullostaa huvittavalta.

Mutta voisihan tuossa olla kehittämisen siemen? Entä jos työpaikoilla käytäisiin tällaiset keskustelut?

Eläkeikää lähestyvä työntekijä kertoisi, millaisia toiveita hänellä olisi loppuvuosista ja eläkeajasta. Työnantaja avaisi sitä, miltä asiat yrityksen kulmasta näyttävät.

Jos ajatukset menevät pahasti ristiin, ollaan ainakin selvemmillä vesillä. Parhaassa tapauksessa taas toiveita päästään soveltamaan yhteisymmärryksessä, vahvassa win-win myötätuulessa.

Oli niin tai näin, tapaaminen kiteytyisi neljään sanaan: ”Hyvä kun tuli puheeksi!”

Suuri osa keskusteluista olisi varmaankin hyödytöntä väistelyä ja kiertelyä. Mutta toisaalta tämä uudistus ei maksaisi mitään. Ja sen ansiosta moni työura voisi pidentyä – tai saada ainakin arvokkaamman lopun.

Miksi naiset eiv�t luota naisiin?

Minna Pet�inen — Thu, 27 Dec 2012 05:58:28 GMT

Viidennen kerran toteutettu Taloustaidon päättäjäkysely ei ole suora otos Suomen kansan mielipiteistä. Se on pikemminkin karikatyyri, joka vuosia toistuessaan nostaa esiin olennaisia trendejä ja mielenkiintoisia ilmiöitä. Otetaan vaikka nämä:

SAULI NIINISTÖN ylivoimainen, yli vuosien ja yli puoluerajojen ulottuva peruskannatus – ja sen koivistomaisen vahva kytkös valtavirrasta poikkeavaan talousnäkemykseen. Vasta raateleva presidenttikampanja jälkihöyryineen hieman taittoi Niinistön ylivoimaa, mutta hajurako muihin on yhä pitkä.

IKÄVIEN TOTUUDENPUHUJIEN arvostus. Raimo Sailas on ainoa, joka näissä kyselyissä on päässyt lähellekään Niinistön tasoa. Todennäköisesti hän on ainoa sosialidemokraatti, joka olisi viime presidentinvaaleissa voinut kohtuullisesti menestyäkin. Eurokriisin supertähti on Sixten Korkman, joka nauttii sekä eurokriittisten että euromyönteisten luottamusta.

KOKOOMUKSEN KULTA-AIKA. Suosion huipulla tässä ja monissa muissa mittauksissa oli vuosikaudet pitkä rivi nimiä: Niinistö, Katainen, Stubb. Nyt on nähtävissä selvät merkit, että ajan armoton hammas syö vahvintakin dreamteamia. Tulevaisuus näyttää, jatkuuko alamäki vai löytyvätkö uuden nousun eväät.

MATTI VANHASEN käsittämättömän matala luottamus pääministerinä. Vanhanen ei kertaakaan yltänyt edes 3 prosentin luottamukseen. Se kertoo, että edes omat eivät olleet takana, muiden luottamuksesta puhumattakaan. Siltä pohjalta ei voinut johtaa maata, ja Vanhanen teki ainoat oikeat johtopäätökset.

Nyt Juha Sipilä on rakettimaisessa nousussa, ja vetää puoluetta perässään. Olli Rehn on ainoa muu keskustataustainen, joka on päässyt yli 10 prosentin luottamustasolle.

TIMO SOININ luvuista on voinut nähdä, että hän parhaimmillaan ehti jo saavuttaa arvostusta muidenkin puolueiden kannattajien piirissä, mutta nyt kannatus näyttäisi taas tiivistyvän perussuomalaisiin.

***

KYSELYSSÄ ”ehdokkaat” on jaettu kahteen ryhmään. Lähtökohta on selvä. Osa julkisuuden talouspuhujista ja -toimijoista on päättäjävastuussa julkisesta taloudesta asemansa takia. Tämä joukko vaihtuu, kun hallitukset tulevat ja menevät ja puolueet vaihtavat kasvojaan.

Oltiin kulloisistakin päättäjistä mitä mieltä tahansa, he kantavat vastuuta. Kuka paremmin, kuka heiveröisemmin.

TALOUDEN AJATTELIJAT, tietäjät, taitajat ja sanojat muodostavat ihan toisenlaisen ryhmän. Heidän roolinsa on mahdollisimman viisaasti perustella, mitä tuon toisen porukan – ja yhtä lailla markkinatalouden päättäjien – pitäisi kulloinkin tehdä. Mutta he eivät yleensä itse ole suoraan päätösten tekijöitä, vaan niiden ehdottajia, kommentoijia, arvostelijoita ja ehkä taustavaikuttajia.

***

YKSI MIELENKIINTOINEN piirre vielä. Taloustaidon kyselyn vastaajista 45 prosenttia oli naisia. Ehdolla olleista päättäjistäkin 25 prosenttia oli naisia.

Silti korkeimmalle yltänyt nainen oli Jutta Urpilainen, vasta 10. sijalla. Seuraavina tulivat valtionyhtiöministeri Heidi Hautala (23.) ja Finanssivalvonnan johtaja Anneli Tuominen (25.) Taloustietäjien joukossa jonkin verran mainintoja saivat vain EK:n johtaja Leena Mörttinen ja Pörssisäätiön toimitusjohtaja Sari Lounasmeri.

Naisvastaajien luottolistan kärjessä olivat Sauli, Raimo, Olli, Jyrki, Lauri, Juha, Erkki, Martti ja vasta sitten Jutta. Miksi naiset eivät talousasioissa luota naisiin? Siinä on ainakin 80 euron arvoinen kysymys pohdittavaksi.

ANTTI MARTTINEN

V��r�� optimismia?

Antti Marttinen — Tue, 18 Dec 2012 15:51:59 GMT

Kun lukee maailmalla kirjoitettuja ennustuksia ensi vuodelle, ne eivät ole innostuneita, mutta… jotenkin silti optimistisia. Varauksia on toki monia, ja hyväkin tarkoittaa lähinnä alamäen tasaantumista.

Vuosi sitten näytti vielä huonommalta Silloin kirjoitin itse: ”Harvoin on mahdollisten tulevaisuuksien joukkoon sisältynyt näin synkkiä vaihtoehtoja…”

Vaikka kulunut vuosi ei mitään riemumarssia ollutkaan, ne kaikkein synkimmät povaukset eivät sentään toteutuneet.

***

Meillä Suomessa edes tästä erittäin varovaisesta toiveikkuudesta ei ole paljoa merkkejä. Koko joulukuun on käyty kilpailua siitä, kuka maalaa tulevaisuuden synkimmin värein.

Toistaiseksi ainakaan yritysjohtajien puheista ei ole voinut tunnistaa nöyryyttä vaikeuksien edessä. On ollut aika helppo aistia niistä jopa korskeuden ja nöyryytyksen sävyjä.

Jos halutaan luoda uskoa, että olemme samassa veneessä keskellä myrskyä, ei kannattaisi vahvistaa mielikuvaa, että toiset ovat siellä kaleeriorjia ja toiset orjapiiskureita.

Se ei niin sanotusti kohota yhteishenkeä eikä oikein kriisitietoisuuttakaan. Jos keskustelun sävy ei muutu, voi olla, että joku saa kiusauksen vetää yhteisestä veneestä tapin irti.

***
Osansa on toki keskustelukulttuurillakin – tai sen puutteella. Jos joku erehtyy avoimesti pohtimaan ongelmia ja erittelemään vaihtoehtoja, se tulkitaan heti niin, että sejase vaatii. Ja sitten nejane tyrmäävät. Keskustelu loppuu, piste.

Tämän ovat vartiaiset, kokkilat, sailakset ja kataiset saaneet tuntea nahoissaan. Puhumattakaan Juha Sipilästä, joka erehtyi toivomaan hallitukselta isänmaan kannalta viisaita päätöksiä, ja tuomittiin sillä perusteella surkeaksi oppositiojohtajaksi. Olisiko pitänyt toivoa huonoja ratkaisuja?

***

Verotuksessa muuttuu taas moni juttu vuodenvaihteessa Nyt muutosten yhteinen nimittäjä on se, että verotus kiristyy.

Työn verot nousevat, ennestään jyrkkä progressio vain kiristyy. Eniten nousevat suurempien eläketulojen verot. Arvonlisäveron nousu korottaa hintoja.

Verojen muutokset eivät lopu tähän. Jo parin kuukauden kuluttua hallitus tekee taas uusia linjauksia. Sipilän tavoin voisi nyt toivoa mieluummin viisaita kuin huonoja päätöksiä.

Kylpyhuoneesta kajahtaa

Antti Marttinen — Wed, 28 Nov 2012 09:38:58 GMT

Taloyhtiömme kylpyhuoneissa muhii tuttu päätöksenteko-ongelma. 70-luvun muovit ja peltirakenteet alkavat hapertua ja vesivahinkojen riski kasvaa kaiken aikaa.

Vaikka kylpyhuone on osakkaan omaisuutta, heti vesieristyksen takana odottaa yhteinen pitkä piikki. Mitä tehdä?

***
Suuri osa asukkaista on vuosikymmenten mittaan jo remontoinut kylpyhuoneitaan, osa hyvinkin hienoon malliin. Ne eivät kaipaa mitään kunnostusta aikoihin. Taloyhtiö on kannustanut remontteja pienellä tuella, mutta pääosin ne on tehty omalla rahalla.

Siksi kaikkia kylpyhuoneita ei ainakaan kannata laittaa remonttiin. Se olisi kallista ja suurelta osin turhaa. Lisäksi yhtiöjärjestys sallii kunnostuksen vain perustasolle, eli parempaa tasoa haluavat joutuisivat yhteisten kulujen lisäksi maksamaan taas uudelleen itse lisäremontin.

Kannattaisi siis aloittaa huonoimmasta päästä. Sillä säästettäisiin rahaa ja korjaukset kohdistuvat pahimpiin riskipaikkoihin.

Todennäköisesti nämä huonoimmat kylpyhuoneet eivät pelkillä kehotuksilla korjaannu, eikä kannustinrahallakaan. Syitä on monia. Osakkaalla ei ehkä ole rahaa korjauksiin, tai sitten hän ei vain saa pantua toimeksi.

Myös ihmisten arvostukset ovat erilaisia. Yhdelle riittää vaatimaton pesupaikka siinä, missä toinen haluaa kiiltävän kylpylän. Yksi pitää tarkkaa huolta omastaan, toisella vuokraisäntä ei kiirehdi korjauksia.

Eihän erilaisuudella olisi niin väliä, elleivät vahingot nyt menisi yhteiseen piikkiin.

***
Taloyhtiössä – toisin kuin muualla yhteiskunnassa – oikeudenmukaisuutta saatetaan joskus pohtia myös maksajan kannalta. Onko oikein, että asunnostaan hyvin huolehtineiden pitää nyt maksaa myös niiden remontit, jotka eivät ole itse niihin ryhtyneet?

Ja vastaus kai on, ettei oikeudenmukaisuudella ole väliä, koska kuitenkin joutuvat maksamaan. Joko ensin vesivahingon ja sen päälle remontin, tai pelkästään jälkimmäisen. Liika odottelu tarjoaa varmasti huonoimman vaihtoehdon.

Miten sinä ratkaisisit tämän niin, että toimitaan sekä kaikkien kannalta oikeudenmukaisesti että yhteisiä rahoja säästäen? Säästäväisyyttä nimittäin tarvitaan, koska edessä on monta muutakin kunnostamisen kohdetta. Talon vanhukset tarvitsevat hissejä, lasten leikkipihaa pitäisi kunnostaa… mikä pannaan etusijalle?

***
Yhteiskunnallinen päätöksenteko tarjoaa jatkuvasti samanlaisia vaikeasti ratkaistavia asioita. Ratkaisut eivät ole helppoja ja yksinkertaisia, kun samaan aikaan täytyy ottaa huomioon rajalliset varat ja eri osapuolten näkökulmat.

Ajatelkaa vaikka terveydenhuoltoa. Kaikki nuo taloyhtiöesimerkin pulmat tulevat eteen niin yksilön arjessa kuin isojen yhteisten päätösten tasolla. Kuka maksaa mitäkin, mikä on oikeudenmukaista, mikä on taloudellisesti järkevintä?

Asiat saa näyttämään yksinkertaisilta, kun asettuu vain yhden osapuolen kannalle. Tai vähät välittää rahan riittämisestä. Mutta jos haetaan yhteisesti kaikille kohtuullisia ja oikeudenmukaisia ratkaisuja, vaikeuskertoimet nousevat heti.

Antti Marttinen

Karensseilla valta broilereille

Antti Marttinen — Tue, 13 Nov 2012 14:40:30 GMT

Kannatatko sitä, että Suomessa valtaa pitävät poliittiset broilerit? Niin että kun politiikkaan kerran nuorena lähdetään, siellä myös pysytään eläkkeelle ja vaikka hautaan asti?

Jos kannatat, tiukat karenssirajat politiikkaan tulijoille ja sieltä lähtijöille ovat paikallaan. Karenssit nimittäin pysäyttävät poikkisuuntaisen liikenteen tiiviisti. Politiikan kenttä jäisi broilereille ja siinä sivussa ehkä muualla tehdyn työuran jälkeen politiikkaan siirtyneille eläkeläisille.

***
Elinkeinoministeri Jyri Häkämiehen siirtyminen EK:n toimitusjohtajaksi nostatti karenssikeskustelun, jossa periaatteet lainehtivat korkealla, mutta yhteys elävään elämään oli välillä vain vaivoin havaittavissa.

Karensseista puhujat hakivat esimerkkiä EU:sta, jossa komissaarien siirtymistä suoraan muihin tehtäviin on rajattu. Miten? Lainataan Sampo Terhoa:

”Komissaarin peruspalkka on 20 278€ kuukaudessa… Tehtävänsä jätettyään komissaarit saavat kolmen vuoden ajan 40–65% peruspalkastaan niin sanottua siirtymiskauden korvausta.”

Suomessa kansanedustajien vastaavanlaisesta tuesta on vasta hiljalleen hivuttauduttu eroon. Haluaako joku karenssien kannattaja perustaa Suomeen tällaisen järjestelmän ministereille, korkeille virkamiehille, valtiosihteereille..?

Jos pelko salaisen julkisen tiedon siirtymisestä otetaan tosissaan, karenssia – ja tätä ylimääräistä lomakorvausta - pitäisi noudattaa myös hallituskauden päättyessä tai virkamiehen siirtyessä eläkkeelle. Samalla tavoin ne tiedot siirtyvät myös näissä tilanteissa.

***
Jos karenssin haluaisi oikeasti toimivan, sen pituuden pitäisi olla 1-3 vuotta. Pari kuukautta olisi karenssin tavoitteen – kaiken edelliseen hommaan liittyvä tiedon ja osaamisen unohtaminen – kannalta yhtä tyhjän kanssa. Mutta toisaalta, mitä järkeä olisi maksaa parhaassa työiässä oleville terveille ja päteville ihmisille isoa korvausta pelkästä lekottelusta?

En oikeasti usko, että kukaan Suomessa ryhtyisi ajamaan tällaista lomapalkkamallia. Miten se karenssi sitten järjestettäisiin?

Niinkö, että jokaisen ministerin tai virkamiehen tehtävistä lähtevän täytyisi ilman mitään palkkaa tai korvausta roikkua tyhjän päällä muutama vuosi? Ehkä Mäkkärin tiskille voisi mennä myymään? Niin kauaksi, että hänen vanha osaamisensa taatusti on lahonnut ja vasta sitten varovasti ja anteeksipyydellen kyselemään, josko jotain hanttihommia löytyisi rahattomalle? Tässähän olisi ripaus aitoa Maon kulttuurivallankumouksen henkeä?

Kummalla mallilla esimerkiksi karenssia tiukasti vaatineet oikeusoppineet asian omalta osaltaan järjestäisivät, jos kohdalle sattuisi? Pari vuotta ilman palkkaa, ehkä?

***

Entä toisinpäin, kun esimerkiksi valtiosihteereitä ja erityisavustajia valitaan etujärjestöjen piiristä? Tässähän se ristiriita on itse asiassa paljon suurempi, kun odottamaan yleensä jää vielä pakastevirka järjestöön tai yritykseen.

Ajatellaan taas vähän nenää pitemmälle. Mistä ihmeestä ne avustajat sitten palkattaisiin, jos ei aikaisemmista työpaikoista; yrityksistä tai järjestöistä? Kaikki vain suoraan politiikan broilerikasvattamosta tai työttömyyskortistosta? Kortistostakin kelpaisi näillä kriteereillä vain pitkäaikaistyötön.

Vai tipahtaako osaavia ja asiantuntevia ihmisiä kenties taivaasta? Joku ehkä uskoo tähänkin?

***
Päättäjien erilaisiin jääviyksiin ja ristikkäisiin sidoksiin on syytä kiinnittää vakavaa huomiota. Parhaiten tämä tapahtuu mahdollisimman suurella avoimuudella ja julkisuudella. Mitä selvemmät säännöt ja toimintatavat ovat, sitä parempi.

Ajatus karenssista taas on kuin vitsien vanha neuvostoliittolainen sauvasuristin. Teoriassa hyvä, mutta sauva puuttuu, eikä edes surise.

ANTTI MARTTINEN

Samasta aihepiiristä: Jäävitöntä menoa

"Hei Speedy, mit� on miljardi?"

Antti Marttinen — Fri, 02 Nov 2012 09:37:15 GMT

”Hei Speedy, onks tonni paljo vai vähän?”

Tämän ehkä 1990-luvun merkittävimmän - tai ainakin vaikeimman - talouspoliittisen kysymyksen esitti Kummeli-sarjan hevirokkari Östermalmi.

Speedyn vastausta ei ole tallennettu aikakirjoihin, mutta todennäköisesti se oli jotain tyyliin ”täh!”.

***
Pitkätukkainen kaksikko tuli mieleen istuessani kolmen taloustoimittajaveteraanin, Kalle Heiskasen, Tapio Honkamaan ja Harri Vänskän kirjan ”Hyväuskoisuudesta kriittisyyteen” julkistustilaisuudessa.

Siellä pohdittiin muisteloiden lisäksi talousjournalismin tulevaisuutta. Mihin ongelmiin taloustoimittajien pitäisi jatkossa hakea ratkaisuja.

Minusta vastauksen hakeminen Östermalmin kysymykseen on yksi tärkeimmistä haasteista, monellakin tapaa.

***
Puhtaan teknisesti se on vuosi vuodelta kovempi tehtävä. Minusta tuntuu, että kykymme hahmottaa numeroita laskee sitä mukaa kuin tekniset apuvälineet tekevät kaikki laskutoimitukset puolestamme.

Osin tämä liittyy päässälaskutaitoon. Jos toteaa, että viisi kertaa viisi ei millään voi olla viisikymmentä, yhä useampi kovan luokan asiantuntijakin kaivaa laskimen esiin tarkistaakseen asian.

Mutta muutenkin taipumus ja kyky silmäillä lukemia, löytää niistä ikään kuin näppituntumalla virheitä ja epäjohdonmukaisuuksia, tuntuu vähenevän sitä mukaa kuin koneet suoltavat lisää numeroita desimaalipilkun oikealle puolen.

Tässä on haastetta talousjournalistien ja myös muiden toimittajien koulutukselle. Oppia voisi ottaa vaikka telkkarisarjojen sankareista, jotka rikospaikalle tultuaan ensin pyrkivät silmäillen luomaan yleiskuvan tapahtuneesta, eivätkä heti ryntää tarkastelemaan jotain pikkuruista yksityiskohtaa.

***

Tonnin suuruuden pohdinnasta löytyy myös journalistinen mahdollisuus.

Saamme itse kukin niskaamme joka päivä äärettömän määrän sirpaletietoa, josta iso osa tavalla tai toisella kytkeytyy talouteen. Lisää siruja pystyy tuottamaan kuka tahansa, mutta laadukas journalismi pyrkii kokoamaan näistä sirpaleista ymmärrettäviä kokonaisuuksia. Ja siinä taas suuruusluokkien hahmottaminen on erittäin tärkeä asia.

Siis mikä on iso asia, mikä vähän pienempi. Onks kymppi isompi kuin tonni?

Toimittajat eivät suinkaan ole eturivissä sotkemassa pieniä ja suuria asioita keskenään. Politiikassa on tunnetusti paljon helpompi nostattaa iso riita satasista kuin miljardeista. Samoin sosiaalisen median keskusteluissa pienet luvut ovat herkullisimpia. Kun kunnallisvaalien keskusteluissa puhuttiin miljardiluokan asioista, katsojien kiinnostus lerpahti tunnetuin seurauksin.

Silti olisi tärkeää, että toimitukset jaksaisivat käsitellä myös suuria numeroita, vaikka niillä ei saisi ihan yhtä paljoa klikkauksia ilmoittajien iloksi. Todellisia tiedonjulkistamisen sankaritekoja tekevät ne, jotka osaavat piirtää ymmärrettävän kuvan isoista ja kaukaisista ja pienistä ja läheisistä asioista rinnakkain. Siis suhteuttaa ne toisiinsa ja löytää yhtymäkohdat.

Antti Marttinen

Kuka voitti kansan��nestyksen?

Antti Marttinen — Mon, 29 Oct 2012 10:33:18 GMT

Veikkaan, että tämän vaalituloksen jälkeen kuntauudistusta aletaan nyt ajaa täydellä höyryllä eteenpäin. Perustelen vähän.

Nyt jos koskaan hallituspuolueilla on tilaisuus toimia, kun (EU-vaaleja lukuun ottamatta) seuraavat vaalit ovat 2,5 vuoden päässä. Viime viikkoina nähtiin kouriintuntuvasti, kuinka vaikeaa on ajaa eteenpäin epäsuosittuja uudistuksia, kun vaalit painavat päälle. Olisin yllättynyt, jos tähän tilaisuuteen ei tartuta.

***
Kuntauudistuksen tekijät voivat hakea tukea vaalituloksesta.

Lähtökohta vaaleihin oli hallituspuolueiden kannalta mahdollisimman epäedullinen. Tuskin mitään hanketta euroasioiden lisäksi on haukuttu viimeisen vuoden aikana niin kuin kuntauudistusta.

Jopa hallituspuolueiden omat ihmiset nousivat kapinaan monessa kunnassa. Kuntaministeri Henna Virkkusen sukunimi nostettiin vee-alkuisten kirosanojen kärkijoukkoon. Keskusta teki kuntauudistuksen vastustamisesta pääteemansa ja nimesi kunnallisvaalit sitä koskevaksi kansanäänestykseksi.

Hallituksen sisällekin tuli loppuvaiheessa hallitus/oppositioasetelma, kun demarit pelästyivät kielteistä ilmapiiriä ja painoivat jarrut pohjaan.

Eli kaiken järjen mukaan hallituspuolueiden olisi pitänyt kärsiä näissä vaaleissa rökäletappio. Kärsivätkö?

Verrataan kunnallisvaaleihin. Niihin verrattuna ainoa voittaja oli odotetusti perussuomalaiset, joka ei ole kuntauudistuksen suhteen erityisesti profiloitunut suuntaan eikä toiseen. Hallitus vastaan keskusta –mittelö taas päättyi tällä mittarilla tasapeliin. Molemmat menettivät kannatustaan perussuomalaisille tasan samassa suhteessa.

Entä eduskuntavaaleihin verrattuna? Kuntauudistushan on hallitusohjelman hanke, joten tämä vertailu voisi olla oikeampi mittari, jos puhutaan siihen liittyvästä kansanäänestyksestä. Hallitusrintama paransi 3,3 prosenttiyksikköä, keskusta 2,9. Suhteessa keskustan nousu toki oli selvästi suurempi.

Summa summarum. Mitataan miten tahansa, on vaikea väittää kuntauudistuksen kärsineen ”kansanäänestyksessä” sellaista murskatappiota kuin olisi kaiken järjen mukaan pitänyt tulla.

Varsinkin kun ottaa huomioon, että heikoimmin hallitusrintamasta menestyi kuntauudistuksen kapinallinen, SDP.

***
Vaalitulos ei tee kuntauudistusta hyväksi tai huonoksi. Vasta tulevaisuus näyttää, saadaanko siitä apua kuntalaisten palvelujen turvaamisessa.

Mutta vaalitulos ainakin antaa valtuutuksen jatkaa hanketta. Toivottavasti se tapahtuu mahdollisimman avoimesti ja keskustelevassa hengessä. Ei jyräämällä, mutta sortumatta toisaalta sellaiseen sekoiluun kuin vaalien alla tapahtui.

Oman mielenkiintonsa tarjoaa se, mihin suuntaan Timo Soinin peukalo lopulta kääntyy ja miten asettautuu perussuomalaisten 1200-päiseksi kasvanut valtuutettujen joukko. Kapinoivatko he muutoksia vai vanhaa kuntavaltaa vastaan?

Antti Marttinen

Samasta aiheesta:
Anteeksi, että uudistamme!
Kunnista tunteella

Tervetuloa Suomeen, Schwarzenegger!

Antti Marttinen — Fri, 12 Oct 2012 09:07:29 GMT

Kun Barack Obama ja Mitt Romney kohtasivat viime viikolla Yhdysvaltain presidentinvaalien ensimmäisessä televisioväittelyssä, sitä kutsuttiin paikallisissa medioissa politiikan Super Bowliksi, jenkkifutiksen vuotuista huipentumaa mukaillen.

Katsojien mielestä Romney tyrmäsi puolustavan mestarin gallupluvuin 67-25. New Yorkissa väittelyä seuranneen suomalaisryhmän mielipiteet olisivat tainneet jakautua vielä jyrkemmin.

Näkemykset eivät liittyneet siihen, kumpi oli oikeassa ja kumpi väärässä. Vaikka Romney oli miedontanut linjauksiaan, ne olivat yhä aivan toiselta planeetalta verrattuna suomalaisen talous- ja politiikkakeskustelun sisältöön.

Tuskin suuri osa väittelyn 60 miljoonasta katsojasta hallitsi keskustelun sisällön finessejä sen paremmin kuin me suomalaisetkaan. Kyse oli ennen kaikkea esiintymisestä, siitä miltä miehet näyttivät.

Samalla tavoin puidaan suomalaisten kunnallisvaalikeskustelujen tuloksia. Kuka onnistui, kuka ei.

***
Romney ei keskustelussa yllättänyt. Hän oli sujuvan sutki ja hymyilevä, katse naulittuna kameraan ja vastustajaan. Eli juuri sellainen kuin on mielikuvamme jenkkipoliitikosta, joka on imenyt hyvän esiintymistaidon äidinmaidossaan. Ja jota on kuukausikaupalla vielä erikseen valmennettu näitä keskusteluja varten.

Entä Obama? Hän näytti ärtyisältä, väsyneeltä ja selittelevältä. Katse pysyi alhaalla papereissa tai harhaili kuin apua hakien jossain katonrajassa. Puhe kangerteli. Jotain tuttua hänessä aisti. Hän oli kuin kuka tahansa suomalainen pitkään vastuussa ollut poliitikko kohdatessaan opposition uuden puhekoneen, joka lonkalta suoltaa aivan poskettomia väitteitä.

Siinä olisi voinut seistä Paavo Lipponen, Matti Vanhanen tai Jyrki Katainen kokemassa mielessään samanlaista vääryyttä, tuskaa ja ahdistusta kuin Obama taisi tuntea tuon puolitoistatuntisen aikana. Miksi minua ei uskota, miksi minä joudun selittämään, miksi tuo suupaltti voi kääntää kaikki asiat ihan väärinpäin. Eikö kansa ymmärrä!

Kun kiire ja mieleen vuosien saatossa hiipinyt vallantäyteys ja tietty ylimielisyys ovat jättäneet valmistautumisen puutteelliseksi. Kyllähän minä tuon nousukkaan peittoan vaikka vasemmalla kädellä…

***
Miksi puhua näin paljon esiintymisestä? Asiathan ovat tärkeitä, eivät eleet?

Siksi, että ennen tätä väittelyä Mitt Romney oli jo häviäjäksi tuomittu. Kannattajatkin näyttivät alistuneilta, tiedotusvälineet laskivat Obaman jo voittajaksi. Ei selvästi, mutta aika varmasti.

Nyt gallupit ovat nostaneet Romneyn jopa johtoasemaan. Tilanne voi vielä muuttua moneen kertaan. Mutta jos Romney nousee alakynnestä vaalien voittajaksi, voidaan perustellusti väittää, että tuo puolitoistatuntinen keskustelu ratkaisi sen, kuka johtaa maailman yhä mahtavinta valtiota seuraavat vuodet.

Niin tärkeää on esiintyminen.

***
Kumpi tahansa voittaakaan, edessä on pelkkiä hankaluuksia. Ensimmäisenä on vastassa ns. fiscal cliff, joka liittyy Yhdysvaltain liittovaltion velkakattoon. Jos demokraatit ja republikaanit eivät vuodenvaihteeseen mennessä saa aikaan sopuratkaisua, iskevät automaattisesti päälle isot veronkorotukset ja juustohöylä leikkaa paksun siivun julkisista menoista.

Sen taas lasketaan vievän orastavalta talouskasvulta jalat alta. Se heijastuisi Suomeenkin.

Eli ratkaisut pitäisi tehdä jo ennen kuin jompikumpi vannoo virkavalansa ja vielä vanhan ratkiriitaisan kongressin voimin. Kyseessä on ns. lame duck –kausi, kun uudet päättäjät on jo valittu, mutta vanhat vielä hallitsevat.
Keskustellessani Washington Postin politiikan asiantuntijoiden kanssa he totesivat, että yhtä repivästi hajallaan olevaa kongressia saa historiasta hakea aina 1890-luvulta saakka.

Eli ei hyvältä näytä. Riitapukarit eivät ole tällä kaudella päässeet sopuun oikein mistään, ja molempia silti tarvitaan. Optimistit asettavat toivonsa vanhan suomalaisen työmarkkinamiehen Tapani Kahrin neuvotteluviisauden tapaan: ”Pilli ei vihellä ennen kuin pannussa on kylliksi painetta.”

***
Yhdysvaltain politiikan tilaa kuvaava on ”Terminaattori” Arnold Schwarzeneggerin tämänviikkoinen kommentti (HS 11.10) Frankfurtin kirjamessuilta. Kalifornian ex-kuvernööri kertoi perustaneensa instituutin, jossa keskitytään kouluttamaan poliitikkoja siihen, ”kuinka saamme eri mieltä olevat poliitikot tekemään lopulta kompromisseja, jotta hommat saadaan hoidettua.”

Hyvä tavoite, tarve on ilmeinen. Kuvernööri voisi tulla vaikka Suomeen ammentamaan sitä sopimisen viisautta, jolla suomalainen hyvinvointi on rakennettu.

Tosin täälläkin on viime aikoina suuntaus ollut sellainen, että monet politiikan ja työmarkkinoiden pomomiehet ja –naiset voisivat vastaavasti suunnata seuraavan Amerikan matkansa Schwarzeneggerin opinahjoon.

Antti Marttinen

Kuka viel� maksaa yhteis�veroa?

Antti Marttinen — Wed, 10 Oct 2012 12:48:20 GMT

Maksavatko yritykset Suomessa yhteisöveroa enää viiden vuoden kuluttua? Jos eivät maksa, kuka sitten maksaa ja mitä veroja?

Paine yhteisöveroa kohtaan nousee kansainvälisestä verokilpailusta ja siitä, että varsinkin suuret yritykset pystyvät merkittävästi vaikuttamaan siihen, missä maassa ne veronsa maksavat, jos ylipäätään maksavat.

Ilmeisesti tältä pohjalta valtiovarainministeriön vero-osaston kokenut ylijohtaja Lasse Arvela totesi alkusyksystä Hesarissa ”pahoin pelkäävänsä, ettei yhteisövero ole keskeinen verojen keräysmuoto enää pitkään.”

Toistaiseksi se vielä on. Noin 100 000 yritystä ja yhteisöä maksaa yhteisöveroa ja veron tuotto lienee tällä hetkellä 4,5 miljardin euron tienoilla. Tarkkaa lukua on vaikea arvata, koska veron tuotto kelluu arvaamattomasti suhdanteiden harjalla.

***
Suurin osa pienemmistä yrityksistä ei pääse jatkossakaan yhteisöveroa karkuun, jos sitä vain kerätään.

Kansainvälisten yritysten pyrkimystä itse päättää, missä maassa tuloksensa näyttävät, taas tuskin kovin pitävästi pystytään tilkitsemään. Tilanne Suomen näkökulmasta ei ratkaisevasti muuttuisi, vaikka täällä yhteisöveroa vähän alennettaisiin. Aina löytyy maita, jotka tekevät vielä paremman tarjouksen.

Jossain Suomen rajojen ulkopuolella saatetaan jopa ajatella, ettei veroja niin kamalasti pitäisikään maksaa tänne, jos yrityksen työntekijät, tuotanto, asiakkaat ja omistajatkin suurimmalta osalta ovat ihan muualla. Tällaisesta alkaa yhä enemmän olla esimerkkejä.

Samaa tietysti voimme kohtuudella olettaa vastavuoroisesti toisinpäin.

***
Jos yhteisövero jossain vaiheessa merkittävästi alenisi tai muuten vain pohjaltaan rapistuisi, valtio varmasti hakisi vastaavaa verotuottoa jostain muualta. Näköpiirissä ei ole sellaista aikaa, että tämän tason verotuotoista noin vain luovuttaisiin.

Ensimmäiseksi huomio kohdistuisi pääomaveroon ja erityisesti siihen osaan pääomatuloista, josta nyt ei makseta veroa. Ei siltä suunnalta silti ihmeitä kahmita, ja sekin raha liikkuu liukkaasti yli rajojen.

Jos suuremmista summista puhutaan, katseet kohdistuvat aina tavallisen palkansaajan ja kuluttajan kukkaroon, jota on tähänkin asti tiukimmin puristeltu.

***
Ilmaista lounasta ei siis ole veropöydässäkään tarjolla. Silti on hyvä maalailla tulevaisuuden näkymiä välillä aika suurellakin pensselillä.

Oikeudenmukainen verotus edellyttää pitävää veropohjaa, jotta veronmaksu ei jää vain niiden riemuksi, jotka eivät osaa, pysty tai halua sitä välttää. Talouden kasvu taas edellyttää sitä, että verojärjestelmä ei saa jämähtää kehityksen jarruksi.

Tosiasia joka tapauksessa on, että avoimessa maailmassa ulkoiset paineet vaikuttavat yhä vahvemmin siihen, mitä me pystymme täällä Suomessa veroistamme päättämään.

Antti Marttinen

Laki, moraali ja veroparatiisi

Antti Marttinen — Wed, 12 Sep 2012 11:35:24 GMT

Voiko Suomessa toimiva yritys vehtailla veroparatiisien kanssa? Vaikka se olisi laillistakin, onko se eettistä ja moraalista? Jos ei ole, voiko ja pitääkö se jotenkin estää tai kieltää?

Veronkierto ja veroparatiisit ovat viime aikoina olleet toistuvasti julkisuudessa, kiitos ennen kaikkea Hesarin toimittajien ansiokkaan ahkeroinnin.

Mehiläisen rahanjuoksutus ulos maasta on saanut jo lakivalmistelun liikkeelle. Kesällä esiin nousi Suomen Asiakastieto, jonka voitot ovat vuosia uineet yritysverottomaan Bahrainiin ja lopulta ties minne.

Viimeksi tikunnokkaan on nostettu kahden työeläkeyhtiön, Varman ja Ilmarisen paratiisiyhtiöihin tekemät sijoitukset.

Tämä lienee vain jäävuoren huippu. Ihme olisi, jos ei monella muullakin suuryrityksellä olisi linkkejä näihin auringossa kylpeviin saarivaltioihin, joita verot eivät piinaa.

Jotkut hyödyntävät kansainvälisen verotuksen porsaanreikiä aktiivisesti, toisten yhteydet saattavat olla pitkienkin ketjujen päässä.

Laajaa kansainvälistä toimintaa harjoittavan yrityksen voi olla käytännössä mahdotonta kokonaan kiertää paratiisiyhtiöitä, vaikka erityistä hinkua sinne suuntaan ei olisi. Jos yhteys veroparatiisiin on pitkän ja usein tarkoituksella peitellyn ketjun päässä, miten kauas tätä ketjua pitäisi perata oman maineen takaamiseksi?

***

Itse kannatan lämpimästi toimia veroparatiisien toiminnan kitkemiseksi. Se on tavallisen veronmaksajan etu ja se on myös kaikkien avoimesti veronsa maksavien yritysten kilpailuetu.

Jos ongelman ratkaiseminen olisi helppoa, se olisi jo tapahtunut. Kunnollinen ratkaisu vaatii kuitenkin niin laajaa kansainvälistä yhteistyötä, että edessä on pitkä tie. Ja sille tielle on heittäytynyt poikittain esteeksi valtava kaarti loistavan ammattitaitoisia juristeja, jotka tienaavat runsaat bonuksensa kehittämällä uusia kiertoteitä aina sitä mukaa kuin edellinen on saatu tukituksi.

Silti, vaikka urakka välillä vaikuttaa toivottomalta, silloin tällöin otetaan myös pieniä edistysaskeleita.

***
Mitä Suomessa voi tehdä? Lainsäädännön tie on usein yllättävän mutkikas. Siitä kertoo hyvin hallituksen yritys pistää tulppa jättikoroille, joilla ujutetaan voittoja verotta ulos maasta. Vaikeusasteita tuo se, että samoja sääntöjä pitäisi soveltaa myös kotimaisiin korkoihin, joiden tavoitteena ei ole veronkierto.
Lapsi lipsahtaa helposti pesuveden mukana.

Jos lailla kieltäminen toimii huonosti, miten estät sellaista toimintaa, joka on laillista? Emme voi säätää yrityksille moraalikoodeja, mutta voimme edesauttaa sitä, että moraalittomuudesta tulee huono bisnes.

Julkisuudella on tässä ratkaisevan suuri merkitys. Vaikka yrityksen eettiset arvot pölyttyvät syvällä strategioiden korulauseissa, ikävä julkisuus puree nopeasti bisneksiin.

Alussa mainitut neljä yhtiötä ovat tästä hyviä esimerkkejä. Kaikki toimivat aloilla, joissa jatkuva negatiivisessa julkisuudessa esiintyminen näkyy ennemmin tai myöhemmin myös tuloslaskelmassa viivan alla.

Siksi on tärkeää, että näitä – usein hatariakin - kytkentöjä tuodaan esiin julkisuudessa. Joillakin yhtiöillä kyse on puhtaasta veronkierrosta, joka sietääkin tulla julki. Toisten kohdalla yhteydet voivat olla niin etäisiä, että julkinen repostelu voi tuntua kohtuuttomalta. Silti se voi olla ainoita tapoja luoda painetta paratiiseja kohtaan.

Siksi julkisuudesta – ylilyönteineen kaikkineen - ei pidä tinkiä, eikä tiedonsaantia rajoittaa.

Antti Marttinen

Verotukea yksinkertaiselle r��t�lille

Antti Marttinen — Wed, 05 Sep 2012 14:12:41 GMT

Yksinkertainen räätäli halusi tehdä tyylikkäästi yksinkertaisen takin.

”Jätetään pois kaikki taskut”, hän suunnitteli. ”Ja miten hienon yksinkertainen takista tuleekaan, kun jätän vielä hihat, vuorin, napit ja kauluksen pois!”

Ei tullut takkia, mutta yksinkertainen liivi sentään.

***
Aika ajoin joku päättää järkyttyä siitä, miksi verotus on niin monimutkaista. Yksinkertaisempaa olisi, jos kaikki verovähennykset poistettaisiin.

Tätä järkytystä voi pönkittää makustelemalla sanaa verotuki. Se liittyy tarkastelutapaan, jossa verotukien piikkiin luetaan paitsi todelliset tai pelkästään laskennalliset verovähennykset, myös valtava joukko kaikkea, mitä ei lainkaan veroteta. Mutta siis voitaisiin verottaa, jos oikein hurjaksi ryhdyttäisiin.

Esimerkiksi sitä, että ihminen asuu omassa kodissaan, ei veroteta. Verotukilaskelmissa tämä luetaan yhdeksi suurimmista verotuen muodoista. Harva kuitenkaan kokee omalla sohvalla loikoessaan nauttivansa hirmuista verotukea, jonka kokonaismääräksi lasketaan peräti 2,7 miljardia.

Toinen valtava verotueksi luettu juttu on ansiotulovähennys, joka oikeasti on ainoastaan tekninen laskutapa, jolla pienituloisten verotusta saadaan kevennettyä, kun valtionverotuksen asteikot loppuvat muuten kesken. Teoriassa tämäkin ynnätään 1,4 miljardin arvoiseksi verotueksi.

Entäpä sitten arvonlisäverotus. Kun ruuan, lääkkeiden ja sen sellaisten veroprosentti ei olekaan 23 vaan alempi, siitäkin lasketaan koituvan pitkälti kolmatta miljardia tukiaisia ilman, että kukaan huomaa mitään.

Huhhuh, isoja lukuja… Kun kaikki omenat, appelsiinit, perunat ja suppilovahverotkin on survottu yhteen puntariin, on saatu aikaan aivan valtava verotukiluku, peräti 23 miljardia!

***
Ymmärrän, että tutkijat ja virastojen virkamiehet pyörittävät tällaisia laskennallisia lukemia. Päätöksenteossa niitä tarvitaan, kun mietitään, että entäpä jos tätä hanaa väännettäisiin vähän isommalle tai pienemmälle..?

Mutta muualla verotuesta käsitteenä tulee pelkkää hölynpölyä. Sillä kun oikein tarkkaan ajatellaan, mikä tahansa voi olla verotukea.

Otetaan esimerkiksi hengitysilman verottomuus. Jos jokaiselta sisäänhengitykseltä laskettaisiin vaikka euron tuhannesosa veroa, saadaan kokoon aika valtava summa. Ja kun se jätetään verottamatta, simsalabim, ilmestyy esiin yhtä iso miljardisumma verotukea.

Toinen esimerkki. Kuten edellä todettiin, korkeinta alvikantaa matalammat (esim. ruuan) veroprosentit luetaan verotueksi. Eikö samalla logiikalla kaikki korkeinta tuloveroprosenttia alemmat tuloverot pitäisi lukea verotuen piiriin?

Lasketaan. Suomalaisilla oli vuonna 2010 verotettavaa ansiotuloa 105 miljardia. Esimerkiksi 50 prosentin verolla siitä nyhdettäisiin yli 50 miljardia. Kuitenkin oikeasti veroa kerättiin vain reilu 23 miljardia, koska useimpien tuloveroprosentti on paljon alempi kuin 50.

Kas, tuossahan jäi verottamatta lähes 30 miljardia. Pitäisikö tämäkin lisätä verotukien piiriin?

***
Verotusta ei pidä turhaan monimutkaistaa. Mutta toisaalta väkisin yksinkertaistamalla joudutaan äkkiä tinkimään oikeudenmukaisuudesta ja tasapuolisuudesta.

Jos voitaisiin aloittaa alusta ja nollasta, todennäköisesti rakennettaisiin yksinkertaisempi verotus. Mutta silloin pitäisi todella alkaa nollasta, koska myös sosiaaliturva- ja palkkajärjestelmät ovat kasvaneet kiinni verojärjestelmään.
Yhdessä ne muodostavat kokonaisuuden, jossa on paikkaa, kiilaa ja erilaista tasapainottajaa toinen toisensa päällä. Jos yhdestä kohdasta purkaa, pitää purkua tasapainottaa lisäämällä tai vähentämällä aina myös jostain toisessa kohdasta.

Helpommin sanottu kuin tehty.

Antti Marttinen

Lue myös: "Poistetaanko verovähennykset?"

Haahuilu ei sivist�

Antti Marttinen — Wed, 15 Aug 2012 08:26:04 GMT

Hieroja narskutteli niskalihaksiani kesäisenä lomapäivänä, kun taustalla radiosta alkoi tulla puhetta opintojen pituudesta.

Aiheena oli säännös korkeakouluopintojen 7 vuoden enimmäispituudesta, jonka voimaantulosta oli tullut kuluneeksi juuri tuo vuosimäärä. Yläraja säädettiin aikanaan siinä uskossa, että se auttaisi lyhentämään opintoaikoja.

Siinä tarkoituksessa säädös ampui ohi maalin. Se ei kohdistu opintoja edeltäviin välivuosiin. Eikä käytännössä myöskään ensimmäisiin vuosiin, jotka usein määrittävät tahdin koko opiskelu-uralle. Kukapa nuori siinä vaiheessa miettisi jossain seitsemän vuoden takana häämöttävää uhkaa?

***
Mutta siitä ei radiossa edes puhuttu. Sen sijaan kesätoimittaja oli löytänyt jonkun päivystävän dosentin todistamaan, että hidastelu opinnoissa lisää luovuutta, laaja-alaisuutta, sivistystä ja päälle päätteeksi tuottaa myöhemmin työelämään parempia osaajia.

Pahempaa hölynpölyä olen tästä aiheesta harvoin kuullut. Niskakarvat nousivat pystyyn.

Todistelu sinänsä oli tuhannesti toistettu. Siinä toisessa päässä on laput silmillä opintoputkea läpijuokseva suorittaja, joka valmistuttuaan ei tiedä elämästä yhtään mitään. Ja vastakohtana sitten tämä luovasti sivistynyt renessanssi-ihminen ja yleisnero.

***
Näinhän se ei mene.

Luovuus, sivistys ja oppiminen edellyttävät työtä, paneutumista ja keskittymistä. Jotta opinnoista olisi elämää varten oikeasti jotain muutakin hyötyä kuin titteli loppututkinnosta, niihin pitää uppoutua aika lailla tosissaan. Ainakin joksikin aikaa.

Taukoja voi hyvin pitää, myös välivuosia. Suuntaa voi joutua hakemaan, kun ajatukset muuttuvat. Mutta silloin, kun opiskellaan, siihen kannattaa keskittyä, jotta saa jotain irti.

Eikä tämä tosiaan tarkoita, ettei elämässä voi olla mitään muuta. Että pitäisi kulkea laput silmillä. Veikkaan, että päinvastoin. Kun hoitaa opintonsa kohtuullisen jämptisti, jää mukavasti aikaa kaikelle muullekin opiskelijaelämälle. Ei tarvitse olla niuho, paljon vähempi yleensä riittää.

***
Mitä sen sijaan on se epämääräinen haahuilu, jota radioääni tuntui kovasti arvostavan? Se on hyppelehtimistä opintojen, töiden ja muiden puuhien välillä mihinkään kunnolla keskittymättä.

Se ei sivistä. Se ei kehitä luovuutta. Pikemminkin juuri se tekee elämästä päämäärätöntä puuroa ja saman kehän kiertämistä. Laput eivät ole silmillä, mutta se ei auta, kun ei ehdi kohdistaa katsettaan mihinkään.

Työpaikalle sijoitettuna se on tuttu sekoitus sähköpostin selailua, omilla asioilla juoksemista ja kokouksissa näyttäytymistä. Mihinkään ei ehdi, jaksa tai pysty keskittymään. Eikä paljoa mitään saa aikaiseksi. Väsyttää vain, ja stressaa.

Ja opinnoissa? Juuri tämä poukkoilija on se, joka eniten pyrkii vain ja ainoastaan opintosuoritusten napsimiseen, rimaa hipoen. Juuri tämä on se suorittaja, johon ei opinnoista tartu rahtuakaan sivistystä. Ja joka on lopputuloksena pahiten puhki jättimäiseltä tuntuneen urakan jälkeen.

***
Opiskella voi monella tapaa ja tahdissa. Jokaisella on oma elämänsä monine mutkineen. En kannata pakkotahtisuutta. Mutta turha luulotella, että kun käyttää tutkinnon suorittamiseen tuplasti vuosia, tulee myös tuplasti fiksummaksi.

Tämä kannattaisi pitää mielessä, kun eri työryhmät taas pohtivat valmistumisen nopeuttamista.

Itse ottaisin kaksi painopistettä yli muiden. Ensinnä, opiskelemaan pitää voida päästä ilman turhia vuosien viivytyksiä. Ja toiseksi, varsinkin opintojen alkuvuosina kannusteiden pitää ohjata kokopäiväiseen opiskeluun. Jatko sitten sujuu jo vapaamuotoisemmin, kun on kunnolla päästy alkuun.

Jos nämä toteutuvat, ollaan pitkällä. Ja ennen kaikkea päätavoite, oppi ja sivistys, toteutuvat paljon nykyistä paremmin.

Antti Marttinen

Lue myös: Turha kyykyttää hikipinkoja. Siinä ei ole - valitettavasti - vanhentunut muu kuin opetusministerin nimi.