TaxFax nro 15 • 10.3.2017
Uutta oikeuskäytäntöä
Varainsiirtovero optio-oikeutta käytettäessä
A Oyj oli pyytänyt ennakkoratkaisua kysymyksestä, tuliko sen periä varainsiirtovero, kun konsernin Suomessa rajoitetusti verovelvollinen työntekijä merkitsi hakemuksessa tarkoitetun optio-ohjelman perusteella saamillaan optioilla A Oyj:n uusia osakkeita tai vaihtoehtoisesti yhtiön hallussa olevia vanhoja osakkeita. Työntekijät eivät olleet maksaneet saamistaan optioista rahavastiketta.
Verohallinto oli antanut ennakkoratkaisun, jonka mukaan varainsiirtoverotuksen synnyttävä luovutus tapahtui jo merkintäoikeuden antohetkellä. Yhtiön tuli periä varainsiirtovero luovutetuista optio-oikeuksista. Ennakkoratkaisun mukaan merkitystä ei ollut sillä, saatiinko kannustinjärjestelmässä vanhoja vai uusia osakkeita.
Korkein hallinto-oikeus katsoi päätöksestään ilmenevillä perusteilla, että optio-oikeuden antamisessa ei ollut kysymys arvopaperin omistusoikeuden luovutuksesta, josta olisi suoritettava varainsiirtoveroa. Varainsiirtoveroa ei tullut periä myöskään silloin, kun työntekijä merkitsi saamillaan optioilla A Oyj:n uusia osakkeita tai sellaisia A Oyj:n osakkeita, jotka olivat tulleet yhtiön haltuun sen itselleen suuntaamassa osakeannissa.
Yhtiön tuli sen sijaan periä varainsiirtovero, jos se luovutti rajoitetusti verovelvolliselle työntekijälle sen hallussa olevia muita A Oyj:n osakkeita. Vaikka A Oyj:n osakkeet oli otettu kaupankäynnin kohteeksi yleisölle avoimessa säännöllisesti toimivassa kaupankäynnissä, luovutusta ei pidetty verovapaana, koska vastikkeen katsottiin muodostuvan osaksi työpanoksesta.
KHO 9.3.2017 T:1031 eli vuosikirjassa KHO:2017:39
Kaupintasopimusten palkkiot olivat vastiketta rahoituspalvelusta
Rahoitusyhtiö A Oy tarjosi autoalan jälleenmyyjille varastorahoitukseksi kutsumaansa palvelua, jonka puitteissa A Oy teki ajoneuvojen jälleenmyyjien kanssa kaupintasopimuksia. Jälleenmyyjä sai kaupintasopimuksen ehtojen mukaisesti ostaa maahantuojalta ajoneuvoja A Oy:n lukuun. Kunkin jälleenmyyjän maahantuojalta tilaaman ajoneuvon ostohinta pienensi A Oy:n jälleenmyyjälle myöntämää euromääräistä limiittiä. Ajoneuvot olivat kaupinta-aikana A Oy:n omistuksessa. A Oy myi ajoneuvot jälleenmyyjälle tämän löydettyä ajoneuvolle ostajan samaan hintaan kuin A Oy oli maksanut maahantuojalle. A Oy peri jälleenmyyjältä kaupintasopimuksen perusteella palkkioita, joita olivat ajoneuvokohtainen kiinteä palkkio, kaupinta-aikaan perustuva kuukausipalkkio ja laskutuspalkkio. Kuukausipalkkio oli tietty prosenttiosuus ajoneuvon hinnasta.
Kun otettiin huomioon A Oy:n, ajoneuvojen maahantuojan ja jälleenmyyjien välisten sopimusten muodostama kokonaisuus ja niistä ilmenevä taloudellinen ja kaupallinen todellisuus, kaupintasopimusten mukaisten palkkioiden katsottiin olevan vastiketta A Oy:n jälleenmyyjille myymästä rahoituspalvelusta, josta A Oy:n ei ollut suoritettava arvonlisäveroa. Konserniverokeskuksen päätös, jossa näitä palkkioita vastaan suoritettua palvelua ei ollut katsottu A Oy:n vähennykseen oikeuttavaksi toiminnaksi A Oy:n yleiskuluvähennystä laskettaessa, saatettiin voimaan. Arvonlisäveron palautuspäätös tilikaudelta 1.1.–31.12.2010.
KHO 9.3.2017 T:1030 eli vuosikirjassa KHO:2017:38
Rahoitus- ja vakuutussopimusten välitys autokaupassa
A Oy harjoitti autokauppaa ja oli tehnyt siihen liittyen rahoitus- ja vakuutusalan yritysten kanssa sopimuksia, joiden perusteella se tarjosi välittäjänä auton ostajille erilaisia rahoitus- ja vakuutussopimuksia. A Oy sai arvonlisäverottomia välityspalkkioita rahoitus- ja vakuutusyhtiöiltä näiden sopimusten syntymisestä. A Oy pyysi ennakkoratkaisua siitä, pidettiinkö rahoitus- ja vakuutussopimusten välitystä auton ostaville asiakkaille muuhun liiketoimintaan liitännäisenä toimintana, joka ei vaikuta A Oy:n oikeuteen vähentää arvonlisäveroa arvonlisäverolain 102 §:n nojalla.
Kun arvonlisäverolain 117 §:ssä on pantu täytäntöön arvonlisäverodirektiivin 173 artiklan 2 kohdan c alakohdan mukainen tavaroiden ja palvelujen tosiasialliseen käyttöön perustuva vähennysten jakomenetelmä, arvonlisäverodirektiivin 173 artiklan 1 kohdassa ja sitä täsmentävissä 174–175 artikloissa säädetty liiketoimien suhteelliseen osuuteen perustuva vähennysten jakomenetelmä ei tullut Suomessa sovellettavaksi. Näin ollen sillä seikalla, että arvonlisäverodirektiivin 174 artiklan 2 kohdan b alakohdan mukaan vähennyksen suhdelukua laskettaessa ei oteta huomioon muun muassa liitännäisistä rahoitusliiketoimista muodostuvaa liikevaihdon määrää, ei ollut asiassa merkitystä. A Oy:n käyttäessä yleiskulujen vähennyksen jakoperusteena liikevaihtojen suhdetta A Oy:n rahoitus- ja vakuutuspalvelujen välityksestä saama liikevaihto oli otettava huomioon vähennyskelpoista osuutta laskettaessa. Keskusverolautakunnan päätöksen lopputulosta ei muutettu. Keskusverolautakunnan ennakkoratkaisu ajalle 11.3.2016–31.12.2017.
KHO 9.3.2017 T:1023 eli vuosikirjassa KHO:2017:36
Hoivakotirakennuksen kiinteistövero
Asiassa oli ratkaistavana, voitiinko A Oy:n omistamaa hoivakotina toimivaa rakennusta katsoa käytettävän kiinteistöverolain 12 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla pääasiassa vakituiseen asumiseen.
A Oy omisti 1 795 neliömetrin suuruisen rakennuksen tontilla, jolle oli myönnetty rakennuslupa vanhusten palvelutalolle. Tontilla sijaitseva rakennus oli vuokrattu B Oy:lle, joka tarjosi rakennuksessa ympärivuorokautisia hoivapalveluja ryhmäkodeissa.
Hoivakodin asukkaat olivat dementoituneita tai fyysisesti huonokuntoisia vanhuksia. Asukkaat olivat tehneet asumispalvelun palvelusuunnitelman ja -sopimuksen B Oy:n kanssa sekä vuokranneet sopimuksella yhtiöltä rakennuksesta huoneen. Asukkaat saattoivat tuoda vuokraamaansa huoneeseen omat huonekalunsa ja tavaransa. Asuinhuoneissa oli wc- ja suihkutila, ja jokaisessa ryhmäkodissa oli yhteinen ruokailu- ja oleskelutila. Huoneissa ei ollut omaa keittiötä. Asukkaiden oli palvelusopimuksen mukaan mahdollista muun ohella osallistua yhteisiin ruokailuihin ja hankkia B Oy:ltä erilaisia lisäpalveluja, kuten lääkäri- ja sairaanhoidollista palvelua rakennuksessa. Jokaiselle asukkaalle oli nimetty omahoitaja.
Kysymyksessä oleva hoivakoti oli tarkoitettu dementoituneille tai fyysisesti huonokuntoisille vanhuksille, jotka eivät enää kyenneet asumaan itsenäisesti vaan tarvitsivat ympärivuorokautista hoivaa ja huolenpitoa. Asukkaiden hoivan ja hoidon tarpeesta johtuen henkilökunta oli paikalla rakennuksessa ympärivuorokautisesti.
Korkein hallinto-oikeus katsoi, että asukkaat asuivat hoivakodissa ensisijaisesti siellä tarjottavien hoivapalveluiden vuoksi, ja rakennusta oli kokonaisarvioinnin perusteella pidettävä pitkäaikaisena hoitopaikkana. Näin ollen tulkittaessa kiinteistöverolain 12 §:n 2 momentin säännöstä oli perusteltua katsoa, että hoivakotirakennusta ei ollut tarkoitettu käytettäväksi lainkohdassa tarkoitetulla tavalla pääosin vakituiseen asumiseen. Kiinteistöllä sijaitsevaan rakennukseen oli näin ollen sovellettava yleistä kiinteistöveroprosenttia.
KHO 7.3.2017 T:990 eli vuosikirjassa KHO:2017:35
Yksilö- ja pienryhmäliikuntapalvelujen arvonlisäverokanta
Hakija tarjosi asiakkailleen yksilö- ja pienryhmäliikuntapalveluja. Asiakkaat maksoivat palveluista tuntiperusteisesti tai pakettihinnan ostaessaan tietyn määrän tunteja. Asiakkailla oli oltava lisäksi voimassaoleva salijäsenyys hakijan omistamaan kuntokeskukseen. Asiakas maksoi hakijalle erikseen salijäsenyydestä, joka oikeutti asiakkaan käyttämään hakijan omistamaa kuntokeskusta.
Asiassa oli kysymys siitä, olivatko hakijan yksilöliikuntapalvelut ja pienryhmäliikuntapalvelut sellaisia liikunnan harjoittamisen mahdollistavia palveluja, joihin voitiin soveltaa AVL 85 a §:n mukaista alennettua verokantaa vai sovellettiinko palvelun myyntiin yleistä verokantaa. Ratkaistaessa sitä, oliko myytävässä palvelussa kyse ohjatusta liikunnasta vai opetuksesta, huomioon oli otettava harjoitettavan liikuntalajin tai liikuntamuodon sisältö ja olosuhteet, joissa palvelu suoritettiin. Arvioinnissa oli huomioitava myytävään palveluun sisältyvän opetuksen ja ohjauksen määrä, laatu ja merkitys ostajalle.
Kuntosaliharjoittelu voitiin katsoa esimerkiksi tyypillisesti itsenäisesti harjoitettavasta liikuntamuodosta. Itsenäisesti harjoitettavien liikuntamuotojen osalta liikunnan mahdollistavan palvelun voitiin katsoa sisältävän lähtökohtaisesti liikuntatilan, kuten liikuntasalin tai kuntosalin, käyttöoikeuden mahdollistaen tällaisen tilan käytön. Hakijan asiakkailla oli jo ennen yksilöliikunta- tai pienryhmäliikuntapalvelujen ostamista tosiasiallinen mahdollisuus liikunnan harjoittamiseen hakijan omistamissa kuntokeskuksen tiloissa. Hakijan erikseen myymät yksilöliikunta- ja pienryhmäpalvelut olivat luonteeltaan opettavia, tukevia ja yksilöä motivoivia keskittyen osallistujien mahdollisuuksiin kehittyä, eivät liikunnan harjoittamisen mahdollistavia palveluja.
Kun hakijan myymät yksilöliikunta- ja pienryhmäliikuntapalvelut eivät olleet sellaisia AVL 85 a §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitettuja palveluja, joilla annetaan mahdollisuus liikunnan harjoittamiseen, hakijan oli suoritettava arvonlisäveroa AVL 84 §:n mukaisesti yleisen verokannan mukaan. Ennakkoratkaisu ajalle 3.2.2017 – 31.12.2018
Keskusverolautakunta 3.2.2017 nro 7 (ei lainvoim.)