Avio-oikeuden vanhentumiselle määräaika
Hallitus on antanut lakiesityksen (He 51/2025), jossa esitetään avioliittolain muutosta, jonka mukaan entisen aviopuolison omaisuutta kohtaan ei voisi enää esittää vaatimuksia 10 vuoden jälkeen. Muutokset on tarkoitettu tulemaan voimaan 1.4.2026. Muutokset koskisivat myös ennen lain voimaantuloa purkautuneita avioliittoja tiettyjen siirtymäaikojen jälkeen.
Avio-oikeuden vanhentuminen
Avio-oikeuden ehdotetaan vanhentuvan kymmenen vuoden kuluttua lainvoimaisen avioeroa tai avioliiton kumoamista koskevan päätöksen antopäivästä, mutta kuitenkin aikaisintaan viiden vuoden kuluttua lakien voimaantulosta. Entisillä puolisoilla on siten käytettävissään vähintään viiden vuoden määräaika joko toimittaa ositus tai tehdä sen lykkäämistä koskeva sopimus ennen avio-oikeuden vanhentumista.
Vanhentuminen koskisi avioeroon päättyneitä sekä kumottuja avioliittoja. Puolisolla säilyisi ajan kulumisesta huolimatta oikeus hakea tuomioistuimelta pesänjakajaa osituksen tai omaisuuden erottelun toimittamiseksi, mutta puoliso ei enää voisi määräajan umpeuduttua vaatia toiselta puolisolta tasinkosuoritusta avio-oikeuden nojalla.
Esityksen mukaan avio-oikeuden vanhentumisen voi katkaista hakemalla tuomioistuimesta pesänjakajaa omaisuuden osituksen toimittamiseksi. Jos haettu toimitusositus kuitenkin raukeaa, 10 vuoden määräaika jatkaa kulumista siitä hetkestä, johon se menettelyä haettaessa jäi.
Puolisoiden esitetään voivan sopia muusta kuin lain mukaisesta avio-oikeuden 10 vuoden vanhentumisajasta. Avio-oikeuden vanhentumista koskeva sopimus tulee tehdä kirjallisesti ja sen tulee olla kahden esteettömän henkilön oikeaksi todistama. Sopimuksen voimaantulo edellyttää sen rekisteröintiä Digi- ja väestötietovirastoon tai Ahvenanmaan valtionvirastoon.
Esitetty avio-oikeuden vanhentuminen johtaa myös siihen, että entinen puoliso ei 10 vuoden määräajan umpeuduttua ole puolison kuolinpesän osakas, jos avio-oikeuden vanhentumista ei ole katkaistu tai siitä ei ole sovittu toisin.
Vallinnanrajoitusten raukeaminen
Avioliittolain mukaisten vallinnanrajoitusten esitetään lakkaavan viimeistään 10 vuoden kuluttua avioliiton purkautumisesta. Ehdotettu 10 vuoden määräaika alkaa kulua siitä päivästä, jolloin lainvoimainen avioeroa tai avioliiton kumoamista koskeva päätös on annettu tai jolloin avioliitto on purkautunut puolison kuoleman johdosta. Kun määräaika on kulunut, puolison ei tarvitse enää pyytää entisen puolisonsa suostumusta luovuttaakseen tai siirtääkseen omaa omaisuuttaan, joka on tarkoitettu käytettäväksi puolisoiden yhteisenä kotina tai kuuluu yhteisesti käytettävään asuntoirtaimistoon.
Yhteisomistusolettaman raukeaminen
Esityksen mukaan avioliittolain yhteisomistusolettamaa ei enää sovellettaisi, jos avioliiton purkautumisesta avioeron tai avioliiton kumoamisen johdosta on kulunut yli 10 vuotta. Mainitun 10 vuoden määräajan päätyttyä aviopuolisoiden omistussuhteiden ja -osuuksien määrittämiseksi sovellettaisiin yleisiä varallisuusoikeudellisia säännöksiä niin, että säännökset eivät enää eroaisi niistä, joita sovelletaan muihin, toisilleen vieraampiin henkilöihin.
Esitetty yhteisomistusolettaman raukeaminen ei vaikuta irtainten esineiden todellisiin omistussuhteisiin. Esineen omistusoikeus ei siirry puolisolta toiselle ajan kulumisen seurauksena. Jos perinnönjaon tai muun omaisuuteen kohdistuvan oikeustoimen jälkeen myöhemmin selviäisi, että todellisuudessa entinen puoliso omistaa osan tai kaiken luovutetusta omaisuudesta, tilanteeseen sovellettaisiin tavalliseen tapaan kauppakaaren yleisiä varallisuusoikeudellisia säännöksiä ja avioliittolain puolisoiden välisiä järjestelyjä koskevaa säännöstä, jonka mukaan entisellä puolisolla on luovutettuun omaisuuteensa lunastusoikeus.
Uutta oikeuskäytäntöä
Ruokalähetit olivat työsuhteessa
Asiassa oli ratkaistavana, oliko työsuojeluviranomainen voinut velvoittaa A Oy:n pitämään työaikakirjanpitoa yhtiön käyttämien ruokalähettien kaikista tehdyistä työtunneista ja niistä suoritetuista korvauksista. Korkeimman hallinto-oikeuden arvioitavana oli erityisesti, tekivätkö lähetit työtä työsuhteessa vai itsenäisinä yrittäjinä. Jos työtä katsottiin tehdyn työsuhteessa, oli lisäksi arvioitava, sovellettiinko lähetteihin työaikalakia.
Korkein hallinto-oikeus totesi, että työsuojeluviranomaisen päätöksessä oli ollut kysymys työaikalain soveltamisesta. Työaikalailla oli pantu täytäntöön työaikadirektiivi. Asian arvioinnissa oli siten otettava huomioon työaikadirektiivi ja sen tulkintaa koskeva unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö ja erityisesti unionin oikeudessa työntekijän käsitteelle annettu merkitys.
Korkein hallinto-oikeus katsoi, että vaikka lähettien työhön liittyi paljon sellaisia piirteitä, jotka yleisesti liitettiin itsenäisiin yrittäjiin, asiassa täyttyivät kaikki työsopimuslain 1 luvun 1 §:n 1 momentin mukaiset työsuhteen tunnusmerkit. Lähetit olivat myös kokonaisuutena arvioiden alisteisessa asemassa A Oy:öön nähden, kun otettiin huomioon erityisesti A Oy:n sen itse laatimaan palvelussopimukseen perustuvat oikeudet ja se tapa, jolla A Oy kykeni hallinnoimansa digitaalisen alustan avulla seuraamaan ja valvomaan lähettien työsuoritusta, mukaan lukien läheteille asetetut työsuorituksen laatua koskevat vaatimukset. Tästä seurasi, että lähettien itsenäisyyden oli katsottava olevan osin vain näennäistä ja peittävän todellisen työsuhteen. Kun lisäksi otettiin huomioon se, että unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan työntekijän käsitettä ei ollut tulkittava suppeasti, lähettien oli katsottavan tekevän työtään työsuhteessa.
Asiassa saadun selvityksen perusteella lähettien työajan kokonaispituutta ei määritelty ennalta. He voivat myös itse päättää työaikansa sijoittelusta sekä päivittäisestä ja viikoittaisesta työajastaan. Korkein hallinto-oikeus katsoi näin ollen, että läheteillä oli työaikalain 2 §:n 1 momentissa tarkoitettu työaika-autonomia. Asiassa ratkaisevaa merkitystä ei ollut sillä, voitiinko lähettien katsoa voivan itse päättää yksittäiseen kuljetustehtävään käyttämästään ajasta. Koska lähettien tekemä työ oli lisäksi luonteeltaan työaikalain 2 §:n 1 momentin 4 kohdassa tarkoitettua työtä, lähettien työhön ei sovellettu työaikalakia.
Äänestys 4–1
KHO 22.5.2025 T:1117 eli ennakkopäätös KHO:2025:41
Sijoitusyhtiön velkojen anteeksianto synnytti veroalaista elinkeinotuloa
Yhtiö oli harjoittanut sijoitustoimintaa sijoittamalla varoja pääasiassa listaamattomiin yhtiöihin ja First North -kaupankäyntijärjestelmässä noteerattuihin yhtiöihin. Yhtiön mukaan sen sijoitukset olivat tuottaneet tappiota, sijoitusten arvostustasot olivat laskeneet merkittävästi ja sijoitusten kohteena olleita yhtiöitä oli mennyt konkurssiin. Yhtiö oli aikaisempina verovuosina kirjannut kirjanpidossa osakkeista realisoitumattomia arvonalennuksia, joita ei ollut hyväksytty toimitetuissa verotuksissa. Yhtiön oma pääoma 31.12.2021 oli 732 061,86 euroa alijäämäinen. Yhtiön osake-enemmistön omistaneen henkilön yhtiölle antama pääomalaina 820 000 euroa oli kirjattu vieraaseen pääomaan.
Yhtiö ja mainittu osakas ovat helmikuussa 2022 sopineet, että hänen vuosina 2003–2008 yhtiölle käyttöpääomaksi antama laina 150 000 euroa jätetään perimättä yhtiöltä. Tällä akordilla oli tarkoitus muun ohessa vahvistaa yhtiön pääomarakennetta sekä parantaa yhtiön taloudellista tilannetta. Verotuksessa oli katsottu, että yhtiön verovuoden 2022 taloudellisen tilanteen perusteella yhtiötä ei voitu pitää maksukyvyttömänä, ja saadun akordin määrä oli luettu yhtiön veronalaiseksi elinkeinotuloksi.
Hallinto-oikeus hylkäsi yhtiön valituksen ja totesi, että yhtiön vuosittaiset menot olivat olleet vähäiset ja että saadun selvityksen mukaan oman pääoman alijäämäisyys johtui osakkeiden hankintamenoista kirjanpidossa tehdyistä arvonalennuksista. Yhtiön ei voitu katsoa osoittaneen, että sen omistuksessa olevien osakkeiden arvot olisivat alentuneet pysyvästi niin, että on ilmeistä, ettei niistä tulla koskaan saamaan niiden kirjanpitoarvoa suurempaa myyntihintaa. Asiassa ei ollut myöskään esitetty sellaista selvitystä, että yhtiön toiminta olisi päättymässä. Nämä seikat huomioon ottaen hallinto-oikeus katsoi, että Yhtiö ei ollut saatavasta luopumisen ajankohtana oman pääoman alijäämäisyyden eikä muunkaan asiassa esitetyn selvityksen perusteella sillä tavoin maksukyvytön, että saatava olisi ollut velkojalle arvoton. Verovuosi 2022
Pohjois-Suomen hallinto-oikeus 20.5.2025 T:701 (ei lainvoimainen)
Yhteistoimintalain perusteella työntekijälle maksettu hyvitys oli verovapaa
Käräjäoikeus oli määrännyt hakijan työnantajan maksamaan hakijalle yhteistoimintalain 44 §:ssä tarkoitettua hyvitystä, koska työnantajan oli katsottu muuttaneen hakijan työsopimuksen olennaisia ehtoja jättäen tahallisesti tai huolimattomuudesta noudattamatta yhteistoimintalain säännöksiä. Hakijan saama hyvitys oli sen määräytymisperuste huomioon ottaen korvausta aineettomasta vahingosta. Hyvitystä ei maksettu hakijalle veronalaisen tulon sijaan.
Hyvitystä ei ollut maksettu irtisanotulle, lomautetulle tai osa-aikaistetulle työntekijälle, eikä tuloverolain 80 §:n 8 kohta siten sanamuotonsa mukaan soveltunut hakemuksessa kuvatussa tilanteessa. Hakijan saama hyvitys oli katsottava tuloverolain 78 §:ssä tarkoitetuksi vahingonkorvaukseksi, joka oli hakijan verovapaata tuloa.
Ennakkoratkaisu verovuodelle 2025.
Keskusverolautakunta 28.4.2025 nro 23 (ei lainvoimainen)
Yritysjärjestelyihin ei sovellettu veron kiertämistä koskevia sääntöjä
B Oy oli omistanut 40 prosenttia vähittäiskauppaa harjoittaneen A Oy:n osakekannasta. A Oy:n verotuksissa oli vahvistettu tappioita verovuosilta 2011–2020. Tarkoitus oli, että B Oy hankkisi omistukseensa A Oy:n koko osakekannan. Tämän jälkeen A Oy toteuttaisi liiketoimintasiirron, jossa A Oy:n vähittäiskauppaliiketoiminta käsittäen lähes kaikki A Oy:n varat, velat ja asiakassopimukset siirrettäisiin perustettavaan C Oy:öön. Tämän jälkeen A Oy sulautuisi B Oy:öön. A Oy oli saanut tappioiden siirtymiselle tuloverolain 122 §:n 3 momentissa tarkoitetun poikkeusluvan tappioidensa vähentämiseen edellä mainitusta omistajanvaihdoksesta huolimatta.
Asiassa oli ratkaistavana, oliko liiketoimintasiirtoon, sulautumiseen ja tappioiden siirtymiseen sulautumisessa sovellettava veron kiertämistä koskevia säännöksiä. Arviointi tehtiin siitä lähtökohdasta, että esillä oleva liiketoimintasiirto ja sulautuminen sinänsä täyttivät elinkeinotulon verottamisesta annetun lain 52 a ja 52 d §:ssä asetetut edellytykset, ja asiassa myös täyttyi tuloverolain 123 §:n 2 momentissa tappion siirtymiselle sulautuvalta yhteisöltä vastaanottavalle yhteisölle asetettu omistussuhdetta koskeva edellytys.
Liiketoimintasiirrossa siirtävälle osakeyhtiölle vahvistettu tappio ei siirry vastaanottavalle osakeyhtiölle. Tämän vuoksi esillä olevaan liiketoimintasiirtoon ja tappioiden vähennysoikeuteen ei liittynyt verojärjestelmälle vierasta veroetua. Kun otettiin sulautumisen yleisseuraantoluonteen ohella huomioon A Oy:n tappioiden vähentämiselle myönnetty lainvoimainen poikkeuslupa, A Oy:n verotuksessa vahvistetun tappion siirtyminen sulautumisessa vähennettäväksi vastaanottavan B Oy:n tulosta ei myöskään ollut verojärjestelmälle vieras veroetu. Siten asiassa ei ollut edellytyksiä soveltaa elinkeinotulon verottamisesta annetun lain 52 h §:n veron kiertämistä koskevaa erityissäännöstä.
Korkein hallinto-oikeus katsoi edelleen, että yritysjärjestelyjen, kuten liiketoimintasiirron ja sulautumisen, verotuksessa voitiin sinänsä soveltaa verotusmenettelystä annetun lain 28 §:n yleistä veron kiertämistä koskevaa säännöstä.
Kun otettiin huomioon, mitä edellä oli esitetty niistä seikoista, joiden nojalla oli arvioitu elinkeinotulon verottamisesta annetun lain 52 h §:n erityissäännöksen soveltamisen edellytyksiä, nyt esillä olevassa asiassa ei ollut myöskään edellytyksiä soveltaa erikseen tai täydentävästi verotusmenettelystä annetun lain 28 §:n veron kiertämistä koskevaa yleissäännöstä. Verohallinnon ennakkoratkaisut verovuosille 2022 ja 2023.
Äänestys 6–4 (perusteluista).
KHO 19.5.2025 T: 1095 eli ennakkopäätös KHO:2025:37
Sairaalan osarakennuksen ikäalennusprosentti
Asiassa oli ratkaistavana, sovellettiinko sairaalakäytössä oleviin osarakennuksiin varojen arvostamisesta verotuksessa annetun lain 30 §:n 1 momentin 1 kohdassa säädettyä kivisen asuin-, toimisto- ja muun niihin verrattavan rakennuksen yhden prosentin suuruista ikäalennusta vai 2 kohdassa säädettyä kivisen myymälä-, varasto-, tehdas-, työpaja-, talous- ja muun niihin verrattavan rakennuksen neljän prosentin suuruista ikäalennusta.
Korkein hallinto-oikeus totesi, että edellä mainittua 1 kohtaa ei ole tarkoitettu pääsäännöksi eikä mainittua 2 kohtaa poikkeussäännöksi, vaan oli arvioitava, oliko kulloinkin kyseessä oleva rakennus paremmin verrattavissa 1 vai 2 kohdassa mainittuihin rakennuksiin. Yleisessä käytössä olevassa rakennuksessa on usein huomattavaa käyttörasitusta ja teknisiä erityisvaatimuksia verrattuna tavanomaiseen asuin- ja toimistorakennukseen. Tämä viittasi ikäalennusten tarkastelussa siihen, että rakennus oli verrattavissa paremmin myymälä-, varasto-, tehdas-, työpaja- ja talousrakennuksiin kuin asuin- ja toimistorakennuksiin.
Kun otettiin huomioon sairaalarakennusten käyttörasitus, tekniset vaatimukset ja uusimistarpeisiin vaikuttavat seikat, pääasialliselta käyttötarkoitukseltaan ja teknisiltä ominaisuuksiltaan sairaalakäytössä olevien osarakennusten oli katsottava rinnastuvan paremmin myymälä-, varasto-, tehdas-, työpaja- ja talousrakennuksiin kuin asuin- ja toimistorakennuksiin. Osarakennusten verotusarvon laskennassa oli sovellettava arvostamislain 30 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaista ikäalennusta. Verovuodet 2014–2022.
KHO 20.5.2025 T:1102 eli ennakkopäätös KHO:2025:38